Minua pyydettiin kirjoittamaan. Pariinkin kertaan, eri ihmiset.
En jaksanut, halunnut, kyennyt.
Miten sanallistaa sitä usvaista tunnemyrskyä, josta ei itsekään saa otetta?
Keskustelua on käyty siitä, onko minulla kaksisuuntainen, hypomania vai mikä. Voiko ihminen enempää tuntea itseään epäonnistuneeksi, vajavaiseksi, kiittämättömäksi, epäonnistujaksi, itsekeskeiseksi, rikkinäiseksi, luuseriksi? Edes diagnoosia en saa, siinäkään en ole tarpeeksi sitä, tätä ja tuota. Mutten kuitenkaan tervekään, kokonainen.
Nyt, juuri tällä hetkellä, koen itseni äärimmäisen rumaksi ja säälittäväksi wannabe-yrittäjä-tyrittäjäksi, tyypiksi joka luulee selvästi välillä itsestään liikoja. Sätin itseäni, haukun ja lyttään. Jospas olenkin jakaantunut useampaan persoonaan? Hah, tukehdun sisäiseen nauruun, yksi Minä olisi nöyrä ja taka-alalla notkuva seuraaja, toinen Minä hillitön diiva ja maailmaa syleilevä nautiskelija, ja se kolmas, noh... toivottavasti olen myös masokisti, koska se kolmashan on selvä sadisti.
Olen yrittänyt kaiken sisäisen räpellykseni keskellä, joka ilta, miettiä hyviä juttuja, ihan kuin läksyjä. Ja onhan niitä, lapseni esimerkiksi. Mutta joku pala puuttuu, kuin sillasta, ja yhteyttä ei synny eikä siten tieto saavuta tunnetta ja muutu mielihyväksi.
Olisi järjettömän hienoa, jos vaikkapa lääkityksellä saisin sen sillan korjattua. Sitä odotellessa räpiköin ja olen kiitollinen kaikesta avusta ja kannatuksesta, jota onnekseni saan. En ole yksin.