Olen jo parikymmentä vuotta ollut yksi niistä rupisista kurpista, käntty-ikäisistä joita teini-iän angstissani kammosin. Minusta on tullut säälimäni nolo tyyppi joka luopui kaikista nuoruuden periaatteistaan. Ei naimisiin, ei lapsia, ei omakotitaloa ainakaan mistään maalta eikä muutenkaan mitään keskiluokkaista norminysväilyä. Ikinä!
Sorry muru... Ehdoton EI on väljähtynyt ihan ookooksi ja draamabailaus vaihtunut tällä muikkelilla villasukka-punkku-löffäilyksi.
En valita, ihan kivasti on mennyt ainakin näin jälkikäteen katsottuna. Opiskeltu on, töitä tehty, maailmaa nähty, perhe on yhä kasassa ja suht' vähillä traumoilla ja lääkityksillä on pärjätty. Nyt ollaan - monestakin syystä - siinä tilanteessa, että uusi alku voisi olla edessä. Halusipa sitä tai ei.
En valita, ihan kivasti on mennyt ainakin näin jälkikäteen katsottuna. Opiskeltu on, töitä tehty, maailmaa nähty, perhe on yhä kasassa ja suht' vähillä traumoilla ja lääkityksillä on pärjätty. Nyt ollaan - monestakin syystä - siinä tilanteessa, että uusi alku voisi olla edessä. Halusipa sitä tai ei.
Ikävä vain huomata, että olen yhtä kujalla kuin teininä tulevaisuudestani. Siis ei mitään hajuakaan mistään. Ulkona kuin Postin jakelu ja poliittisten broilereiden todellisuus. Siis että ihan huh huh ja just!
Turhaa äkäillä itselleen. Pitäisi vaan sinnikkäästi syväluodata sisimpäänsä ja möyhiä minuuttaan ja yrittää "löytää itsensä" ja muuta syvällistä. En vaan ole hukassa itseltäni, päinvastoin.
Tässä taas olen minä minussa, vikoineni ja höpsötyksineni, liiankin tutusti ja kyllästymiseen asti. Miksen voinut olla kuin S ja P, he tiesivät jo lukiossa että juu, lääkäreitähän heistä samalla kun minä haikailin jättipehmonallea ja sosiaalisia taitoja. Tai V, joka on niin lahjakas että saa leipänsä ja luhtitalonsa tekemällä sitä, mitä tekisi muutenkin? Tai O, joka harkitun määrätietoisesti ja tavoitteellisesti on edennyt elämänsä eli on ollut Järkevä Ihminen?
Ah mutta, nythän hokasinkin että olen edes yhden periaatteeni pitänyt. Järkevyys on useinkin ihan liian tylsää!
Turhaa äkäillä itselleen. Pitäisi vaan sinnikkäästi syväluodata sisimpäänsä ja möyhiä minuuttaan ja yrittää "löytää itsensä" ja muuta syvällistä. En vaan ole hukassa itseltäni, päinvastoin.
Tässä taas olen minä minussa, vikoineni ja höpsötyksineni, liiankin tutusti ja kyllästymiseen asti. Miksen voinut olla kuin S ja P, he tiesivät jo lukiossa että juu, lääkäreitähän heistä samalla kun minä haikailin jättipehmonallea ja sosiaalisia taitoja. Tai V, joka on niin lahjakas että saa leipänsä ja luhtitalonsa tekemällä sitä, mitä tekisi muutenkin? Tai O, joka harkitun määrätietoisesti ja tavoitteellisesti on edennyt elämänsä eli on ollut Järkevä Ihminen?
Ah mutta, nythän hokasinkin että olen edes yhden periaatteeni pitänyt. Järkevyys on useinkin ihan liian tylsää!
Laitan tähän ruokakuvan, koska niitä ei ole koskaan liikaa.
