Ihana rauha, rentous ja jopa jonkinlainen kiitollisuuden tunne valtasi jälleen kehon ja mielen.
Lisätietoa shindosta.
Jokainen tarvitsee kosketusta, toisen - vaikka vain vahingossa - antamaa fyysistä, positiivista kontaktia.
Sydän särkyy niiden lasten puolesta joita ei pidetä sylissä, halailla ja hipaista ohimennen tai joiden saama kontakti on kylmää ja väkivaltaista. Kun lapseni olivat pieniä saattoivat he kesken leikin juosta halaamaan, ja samalla sitten halijonossa olivatkin kaikki paikalla olleet kaverit. Halasinko? Tietenkin! Nyt oikein kaipaan noita aikoja... Välillä teen "pikkuisilleni" yllätysrutistuksia mutta eivät he hirveästi näytä niistä kärsivän.
Entäpä vanhukset? Yksinäisiä, haperoituvia iäkkäitä on paljon. Ei perhettä, ystävät jo ehkä kuolleet. Kuka heitä koskettaa? Sairaanhoitajat, laborantit, taksikuskit? Miltä tuntuu jos ei saa tuntea kosketusta viikkoihin, vuosiin, ehkä lainkaan? Voiko kosketuksen puute näivettää ja lopulta kuolettaa?
Jos ei perheen kesken ole lasten kasvaessa ja aikuisiällä luontevasti halailtu ja kosketeltu, niin aika kankealta ja teennäiseltäkin voi "lääppimisen" aloittaminen tuntua vanhempien elämän jo siirtyessä ehtoopuolelle, molemmin puolin. Sitä sitten korkeintaan taputellaan olalle hyvästiksi ja mietitään miksi fiilis on vähän apea.
Isoäitini kävi kuolemaansa asti säännöllisesti kampaajalla, mitä silloin ihmettelin. Hän oli tosin aina ollut laitettu ja tip top, mutta eihän niitä hiuksiakaan enää niin kovin runsaasti ollut ja ulkona päässä oli aina kulloisenkiin takkiin valittu hattu. Ehkä siinä olikin lopulta kyse kosketuksesta, toisen läheisyydestä, lempeistä käsistä?
&
Samaisen shindo-tunnin taustalla soi itkettävän kaunis biisi, joka ihan varmasti oli jostain Hayao Miyazakin animesta. Liikkuva linna? Henkien kätkemä?Totorosta se ei ollut, mutta illalla kotona halusin pitkästä aikaa katsoa tuon ihanan klassikon. Siinä sitten sängyllä teetä juoden pohdin, että kenellekään ei varmasti tekisi haittaa katsoa tuota hyvän mielen elokuvaa! Jo pelkkä tunnusmusiikki napsauttaa minulla hymyn päälle.
 |
| Isää odotellaan sateessa, pieni Mei nukkuu reppuselässä. Satsukin ensikohtaaminen Totoron kanssa on huikea, ja entäpä kun bussi saapuu... |
Naapurini Totoro on siinäkin mielessä mielikuvitustani muheuttava, että kotimme pihassa kasvaa, varsinkin iltahämärällä katsottuna, oma "totoro-metsämme".
Ei siellä ehkä ole kamferipuuta, mutta vanha, humiseva haavikko jota on ihana katsella ja kuunnella.
Haikailen jättimäisen Totoro-sängyn perään, niitäkin on!
Olisi niin ihana uppoutua muhkean möhkylän lämpimään syliin nukkumaan.
Kaukana kavala maailma!
EDIT.
Vaikka elokuva onkin oikea aurinkoisen lapsuuden ja viattomuuden viisas ja rakkaudella tehty kuvaus, on siinä myös surullinen vivahteensa, kuten elämässäkin. Jos tarinaa lähtee miettimään syvällisemmin voi loppuratkaisu saadakin ihan erilaisen merkityksen, ei niin onnellisen.
Mutta, elämään kuuluu sekin.