SUMUN SANALLISTAMINEN

Minua pyydettiin kirjoittamaan. Pariinkin kertaan, eri ihmiset.

En jaksanut, halunnut, kyennyt.

Miten sanallistaa sitä usvaista tunnemyrskyä, josta ei itsekään saa otetta?

Keskustelua on käyty siitä, onko minulla kaksisuuntainen, hypomania vai mikä. Voiko ihminen enempää tuntea itseään epäonnistuneeksi, vajavaiseksi, kiittämättömäksi, epäonnistujaksi, itsekeskeiseksi, rikkinäiseksi, luuseriksi? Edes diagnoosia en saa, siinäkään en ole tarpeeksi sitä, tätä ja tuota. Mutten kuitenkaan tervekään, kokonainen.

Nyt, juuri tällä hetkellä, koen itseni äärimmäisen rumaksi ja säälittäväksi wannabe-yrittäjä-tyrittäjäksi, tyypiksi joka luulee selvästi välillä itsestään liikoja. Sätin itseäni, haukun ja lyttään. Jospas olenkin jakaantunut useampaan persoonaan? Hah, tukehdun sisäiseen nauruun, yksi Minä olisi nöyrä ja taka-alalla notkuva seuraaja, toinen Minä hillitön diiva ja maailmaa syleilevä nautiskelija, ja se kolmas, noh... toivottavasti olen myös masokisti, koska se kolmashan on selvä sadisti.

Olen yrittänyt kaiken sisäisen räpellykseni keskellä, joka ilta, miettiä hyviä juttuja, ihan kuin läksyjä. Ja onhan niitä, lapseni esimerkiksi. Mutta joku pala puuttuu, kuin sillasta, ja yhteyttä ei synny eikä siten tieto saavuta tunnetta ja muutu mielihyväksi.

Olisi järjettömän hienoa, jos vaikkapa lääkityksellä saisin sen sillan korjattua. Sitä odotellessa räpiköin ja olen kiitollinen kaikesta avusta ja kannatuksesta, jota onnekseni saan. En ole yksin.

YSTÄVYYDEN MONET KASVOT

Törmäsin jo jonkin aikaa sitten, ihan sattumalta, läheiseen luottofrendiini, jonka kanssa meillä oli takana jo monen vuoden ystävyys. Hän oli yksi niistä, joiden kuvittelin olevan mukana elämässäni vielä eläkeiässäkin, asuisimme lähekkäin tai jopa samassa vanhainkodissa, ja huonolle huumorille nauraa kihertäen helpottaisimme toistemme arkea.

Sainkin kuulla olevani huono ja epäsopiva ystävä. Lisäksi olin liian masentunut ja muutenkin ihminen, joka ei enää tyypiltään sopinut ystäväni uuteen onnelliseen elämään. Olin kuulemma yksi niistä ihmisistä, jotka hän päätyi rajaamaan elämästään pois, koska hänellä meni nyt niin hyvin.

Hyvin. Hänellä siis meni vihdoin hyvin. Hyvä. Onnea!

Opin siinä hetkessä ystävyydestä, että kun menee hyvin ja ollaan niin kovin onnellisia, niin luuta lakaisee ne vähemmän onnelliset ystävät, siis ne kuuluisat "tunnelman latistajat" pois. Ai kuinka kätevää!

Opin myös, että kun taas menee huonosti, niin huiskis kaikille joilla menee vertailtaessa liian hyvin, siis paremmin kuin itsellä, koska ne tyypit taas aiheuttavat ikävää fiilistä itsekkäällä pärjäämisellään. Siis miten ne kehtaa!

Ystävyyden kun kuuluu olla helppoa ja huoletonta! Ystävien kuuluu olla toistensa kopioita mielipiteitä ja varallisuutta myöten, kuin toistensa jeesjees-klooneja, ettei vaan mieli mene möksis ja fiilis liukuisi ikävästi kateutta muistuttavaan tilaan. Erilaisuus ei näet ystävyydessä ole rikkaus vaan häiriötekijä.

Ja jotta elo olisi aina vain iloista pitää olla aina vain iloisten ihmisten kanssa. Nerokasta! Ja hei, kuka nyt omaa oloaan pilaisi muiden murheilla, näinhän meille nyt opetetaan. Ystävälleni oli oppi uponnut hyvin. Sinne häivytettiin vuosikausien ystävyys, tai harhakuva siitä.

Tärkeintä on miltä minusta tuntuu, koska se määrittelee todellisuuden. Minun onneni on tärkein tavoitteeni. Minä! Minun näkökantani! Minun tunteeni on totuus!

VMP ja taidan minäkin kirjoittaa jonkun oppaan...

Sain siis täysin yllättäen kuulla paljonkin totuuksia itsestäni, muun muassa ilkeydestäni ja negatiivisuudestani, osa meni ohi koska olin niin järkyttynyt. Kohtaamisen ilo muuttui epätodelliseksi kohtaukseksi jonkun vieraan elämästä.

Ihana, hauska, älyttömän rakas ihminen, tärkeä ystävä, jota olin kannatellut paljonkin vuosien saatossa mutta jonka kanssa olin pitänyt myös hauskaa, jakanut iloja ja murheita ja jonka luulin pitäneen minusta, vertasikin minua ihmiseen, jota on inhonnut ja vihannut - syystäkin - koko aikuisikänsä.
Ystävyytemme todelliset kasvot ja oma roolini paljastuivat vihdoin minullekin.

Noh. Minut siis siivottiin pois, tehokkaasti yllätyshyökkäyksellä. Suit sait sukkelaan.

Mutta jes, kiva nähdä, käydäänkö  kahvilla, istutaanko tähän,

kuule kun mulla menee nyt niin hyvin niin mä en enää halua kuulla susta mitään.

Ai mitä? Mitäh?!? Vau.

Olin siis se kuuluisa negatiivinen rasite, josta kaikki trendikkäät self made happy happy fcku -oppaat neuvovat hakeutumaan eroon. Talvella hänelle mainitsemani masennukseni oli kuulemma ihan liikaa. Siis ei hän voi eikä halua ja oma masennus ja oma tilanne ja oma X, Y ja Ö ja että siis nyt kuule kävi näin. Mutta heippa ja hyvät kesät.

Oho. Jaa. Joo, terkut kotiin.

Olin pitänyt meitä hyvinä ystävinä. Hän oli minun ystäväni. Olin oikeasti luullut olevani ystävä hänelle. Olinkin ollut ilmainen terapeutti, jolle ei enää ollut tarvetta ja jolla meni sekä liian hyvin että liian huonosti sopiakseni hänelle.

Selvisi, että velkaakin olin, kuulemma. Summan, jonka varmasti olisin maksanut, jos olisin siitä tiennyt. Hän vain ei koskaan kertonut mitään silloin, kun tilanne oli ajankohtainen eikä myöhemminkään, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut. Kuulemma olin myös manipuloinut häntä, ja alistanut, ja ja ja... Enkä minä todellakaan aavistanut mitään, mistään, mikä oli myös virheeni. Kaikki oli kohdatessamme ja keskusteluissamme aina niin hyvin, jeejee ihanaa ja darling upeaa, mutta minun olisi silti pitänyt tajuta toisin. Arvostaa toisin. Sanoa toisin. Ymmärtää toisin. Toimia toisin. Olla erilainen ihminen ollakseni hänen ystävyytensä arvoinen.

Yllätyin kaikesta kielteisestä kurlutuksesta jota ylleni vyöryi, ja olin hetken todella loukkaantunut ja myös surullinen. Koin sen kaiken ihan fyysisesti. Mitä tapahtui? Miksi? Mitä voin tehdä ja teenkö mitään?

Mietin itseäni ja pohdin mitä olisin voinut tehdä toisin. Olinko tehnyt virheitä? Olin. Kyllä vaan. Näköjään olin loukannut toista tietämättäni ja tahtomattani, yrittäessäni parhaani. Sainko mahdollisuuden korjata tai edes puolustautua? En. Keskustelu ei sopinut hänelle, monologi kyllä. Hän kertoi tuntevansa minut ja tyylini eikä halunnut lukea mitään mitä kirjoitin hänelle. Olisi ehkä kannattanut...

Menetin siis ystävän. Jestas! Lopulta, jopa yllättävän pian, huomasin tunteeni muuttuneen helpottuneeksi. Menetys muuttui luopumiseksi ja luopuminen vapautumiseksi.

Ei enää sanojen varmistamista ettei toinen vaan loukkaannu, ei ainaista oksennussankona olemista tai itseaiheutettujen henkisten haavojen laastaroimista. Ei enää aikuisen ihmisen jatkuvaa paijailua ja draamatempoilujen ymmärtämistä. Aina valmiina kuuntelemaan, kun hänellä meni huonosti. Kunnes nyt, nyt menikin loistavasti ja minut vapautettiin tehtävistäni. Well... Good for you! Goodbye for me. Kiitos self help -oppaat, jotain hyötyä sittenkin.

Tämä henkilö siis löysi vihdoin ja viimein onnensa, oikeasti upeaa! Toivon todellakin, että tilanne jatkuu hyvänä, jopa sen kustannuksella ettemme ole enää mitenkään tekemisissä. Ystävälleni, jopa entiselle, suon kaiken hyvän maailmassa, ei se ole minulta pois.

Tosin, saman onnen suon tuntemattomillekin.
Myös menneisyyteeni kuuluville haamuille.

HILJAISUUS, TAIVAS VAI HELVETTI?

Sain läksyksi tehdä asioita, jotka miellyttävät minua, joista tykkään ja jotka ilahduttavat. Halusi myös, että kerron niistä ensin. Kerro nyt, mistä tykkäät?
Ei ollut pitkä lista. Tiesin kyllä, että haaveilu jäi jo aikaa sitten mutta vähän mäntiltä tuntui, kun en osannut kertoa mistä pidän ja mitä haluaisin tehdä. Ööh, tykkään lukea - vaikka hmm olenkin lukenut saman kirjan ekoja sivuja jo pari viikkoa, jooga ja shindo ovat ihania - vaikken tunneilla olekaan käynyt aikoihin, matkustelu on myöskin ihanaa ja hmm... musiikki ja noh, tuota, öhöhööh, öö, kirjoittaminen ja tota tota.
Mitä kivaa teit viime viikkoina? Teitkö mitään? Noh, siis siivosin keittiön. Vau, hienoa! Tai no siis putsasin tiskipöydän ja raivasin ruokapöydän että mahduttiin syömään. Mut hei onhan toikin jo jotain! Hyvä! Ja sitten tein itselleni kasvokuorinnan, saunassa. No niin, hienoa! Jo o... joo on kyllä, vaikka hiuksia en sitten olekaan pessyt sen jälkeen ja näköjään paitakin on likainen.
Purkkeja, tuubeja, kirjoja, vitamiineja, terveystörppöjä, meditointiäänitteitä, jumppavemputtimia, musiikkia laidasta toiseen... kaikkea löytyy! Vain se tärkein, itseni hyväksyminen ja rakastaminen ja hoitaminen puuttuu. Tilalla on se näkymätön mutta sitäkin vaikuttavampi tyyppi, joka karjuu olkapäältäni, ettei tuolle naamalle mitään kannatakaan tehdä, että hetkellinenkin nautinto on liian hyväksi ja ihan oikein on jos vielä enemmän lihoo ja rumenee ja tuskailee ja matelee. Kärsikööt henkisessä ja fyysisessä epäpuhtaudessaan! Hitto mikä luuseri, mitä se luuleekin olevansa!
Olen siis kamppaillut itseni kanssa eikä loppua näy.
Parhaimpina päivinä olen voittamaton, huippu, näättekö, vautsi vau. Noita fiiliksiä muistelen kauhulla ja häpeällä. Ja ajattelen miten muut tekevät suit sait noin vain ja voittavat, minä vain vaikerran ja siinäkin huonosti. Kuka tarvitsee piiskaa kun oma itse riittää? Ai pahin krapula? Minä.
Myönnän, että musiikki on jotain sellaista, jota en voi vastustaa. Klassinen tai mikä tahansa, jonka melodia ja fiilis vie muualle. Huumaavin huume. Pahempi tai parempi kuin lukeminen, mikä on jo paljon sanottu.

Jos voisin muuttaa musiikkiin, olisiko hiljaisuus taivas vai helvetti?

Taidan olla siinä pisteessä joka tavoittaa rajan.
Syvyys vie ja hyvä niin, loppua ei näy, ainakaan vielä.