31.10.2017

RUKOUS - JUST IN CASE

Levolle lasken Luojani, armias ollos suojani.
Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.

Pienet sormet tiukasti ristissä, rakkaan mummin opetusta seuraten ja vieressä hyräillen, hartaasti sanoja miettien. Jos sattuisin kuolemaan niin parempi olisi päästä enkeleiden luo, siitä toisesta vaihtoehdosta en ollut oikein varma. Vaikka kyllä sitä aamullakin mielellään heräisi, elämä oli niin kivaa. Eikä olisi mukava seurata, kun äiti ja isä ja mummi ja muut itkisivät haudallani. Ehkä ne isoveljetkin itkisivät, mutta äiti ainakin. Ja mummi.

Siinäpä sitä pienelle iltarukous.
Havahduin lapsuuteni iltarutiiniin oikeastaan vasta hiljattain. Enää en ihmettele, miksi kuolema on ajatuksena ollut niin tavallinen ja arkinenkin, siis omalle kohdalleni. Olen varautunut mahdolliseen kuolemaani ihan vaahtosammuttimen mittaisesta natiaisesta. Joka ilta.

Pitkään, teini-ikään asti lurautin iltarukouksen ihan varmuuden vuoksi. Jossain vaiheessa aloin lisäillä siihen omiani, ja varmuuden vuoksi rukoilin niin perheenjäsenteni, sukulaisteni, ystävieni kuin "kaikkien ihmisten ja eläinten" puolesta, ihan varmuuden vuoksi. Ettei heille nyt sattuisi mitään vain koska minä laiskuuttani en heitä erikseen maininnut.
Pyysin myös heidänkin syntejään anteeksi. Jos vaikka olivat itse unohtaneet tai eivät uskoneet tähän juttuun. Varmuuden vuoksi.

Olinko uskovainen? Varmaan osittain. Taikauskoinen? Kyllä.

Jossain vaiheessa stressaavaksi litaniaksi muuttunut "varmuuden vuoksi" -rukoukseni jäi - onneksi. Alussa olin pelännyt omaa kuolemaani, lopulta kaikkien muiden, ja syyllinen kaikkeen mahdolliseen onnettomuuteen ja suruun olisin ollut minä jos olisin unohtanut mainita suojeltavani. Lista oli loputon.

Mummini, ihana mummini... Hän oli ikäluokkaa, jonka lapsuudessa oli ihan tavallista että kaikki sisarusparvessa eivät saaneet elää aikuisiksi asti. Syntymään kuului kuolema. Elämään kuului kuolema. Hän ei varmastikaan nähnyt opetuksessaan mitään väärää tai lapselle sopimatonta, ja jos en olisi ottanut sanoja niin vakavasti olisi rukous ollutkin yksi loru muiden joukossa.

Hugo Simberg: Sallittu (1896). Kansallisgalleria.

10.10.2017

MASENTUNUT RÄHISEE

Help
    Help
       Help
I feel life coming closer
                          When all I want is to die
                                                                  Marilyn Monroe

Suunnattoman paska fiilis. Mitäpä sitä kiertelemään.
Tosiasia on, että olkapäälläni keikkuva ja tasapainoani horjuttava mörköni on osa minua vaikka mitä olen tehnyt tai tekisin. Sitä ei saa amputoitua eikä se kuole.

Olen niin kateellinen ihmisille, jotka rakastavat elämää ja pitävät elämistä itsessään arvokkaana ja kaiken väärtinä.
Toisaalta olen raivoissani (jos olen tarpeeksi energinen) niille, jotka ovat kertomansa mukaan sankarillisesti nostaneet itsensä masennuksen syövereistä ja neuvovat hyveellisesti miten muidenkin vaan pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tempaista. Lähteä ulos. Vähän piristyä. Huomata kukkivat kukat ja laulavat linnut ja söpöt vauvat ja hymyilevät ihmiset.

Paskat.

Hetkittäinen väsymys ja alakulo, arjen tylsyys tai vaikka yllättävästä ongelmasta johtunut lyhytkestoinen matalalento, ne eivät vielä ole masennusta.

Masennusta ei ole avioliiton hajoaminen, putkiremontti, ylipaino, kieltävä päätös, negatiivinen kritiikki, riitely, rumat hiukset, huono itsetunto, potkut, hopeasija, polvikipu, siivoton koti, töykeä tarjoilija, liikennesakot, stressi, lennon viivästyminen, sukulaisen kuolema. Ne voivat olla mitä vaan, mutta masennusta ne eivät ole.

Suru ei ole masennusta. Ikävä ei ole masennusta. Epäonnistuminen ei ole masennusta. Talousongelma ei ole masennusta. Edes kuolema ei ole masennusta.
Masennus voi kietoa myrkylliset lonkeronsa vaikka surun aikana ja seurauksena, mutta ei, suru ei ole masennusta.
Suru on - surua.

Masennus tukahduttavaa tyhjyyttä. Ei mitään ja silti kaikki.

Joten te, jotka julistatte miten olette itsenne tai toiset jollain poppakonstilla "masennuksesta" parantaneet ja levitätte ilosanomaa siitä, miten elämä on niin fantsua kun sen vaan oikein oivaltaa: TURPA KIINNI.

Hiljaisuus on parempaa kuin tietämättömän törpön auttamaan tuppautuminen.
Tee tai ole tekemättä, mutta älä tule länkyttämään puolivillaisia elämänohjeita.
Hyväksy tai ole hiljaa.
Silitä tai jätä rauhaan.
Älä vaadi, älä odota, älä huokaile, älä neuvo.
Tee mieluummin vaikka ruokaa ja anna minun olla.

Menen hetken ja henkäyksen kerrallaan, muuhun ei voimat riitä.



Mikä sulla nyt taas on?
Pitäisikö sun tehdä itsellesi jotain, käydä vaikka lenkillä?
Sun täytyisi saada muuta mietittävää kuin vain omat juttusi.
Piristys nyt vähän, mene vaikka elokuviin!
Ei tämä maailma sun ympärillä pyöri, ajattelisit  välillä vähän muitakin.
Sun kannattaisi lukea joku elämäntaitokirja, niitä on vaikka mitä!
Vähän edes yritystä hei.  Lehdessä joku sanoi vain päättäneensä asennoitua positiivisesti, ehkä sunkin kannattaisi?
Joo, tiedän tuon tunteen, minuakin masensi viime viikolla mutta se meni ohi kun aloitin joogan/tajusin että joillakin on vielä huonommin/kävin lomalla.
No harmi sentään, mikähän sulla on kun sullahan on kaikki niin hyvin!
Sun pitäis olla kiitollinen ja onnellinen. Tässä tulee itsellekin ihan paha mieli.
Kyllä se siitä, voi sun kanssa, aina sama juttu.
Tsemppiä ja kato hymyile välillä niin elämä hymyilee takas!


PASKAT & TURPA KIINNI. Kiitos.

6.10.2017

KUOLINKIRJOITUS JA HAUTAJAISTEN ETKOT

KUOLINKIRJOITUS
"Kauppataiteen merkantti, Valitusyhdistyksen perustaja ja kunniapuheenjohtaja
Hillevi Arppu (os. Urmas) kuoli tiistaina kotonaan.
Viime vuosituhannella syntynyt Arppu muistetaan aktiivisena ja määrätietoisena vaikuttajana, joka ei jättänyt mielipidettään sanomatta tai muutenkaan kuunnellut. Vielä kauan tullaan muistelemaan hänen suorasukaisia sutkauksiaan jotka "pamahtivat hänen pullaposkiltaan kuin mädät munat päin toisen yllättynyttä pärstää" (parhaan ystävän suora lainaus). 
Hillevi Arppu oli halutessaan hauska, varsinkin muiden kustannuksella. Suurimmaksi osaksi hän oli laiska ja pitkäpiimäinen pessimisti, joka oli lähinnä kiinnostunut muiden virheistä, omista ongelmistaan ja sitä kautta myös lapsistaan.
Lapsilleen Hillevi oli kärsimätön ja etäinen äiti, jonka vaatimuksiin oli vaikea vastata.
Hänen miehensä muistelee lämmöllä parin ensimmäisiä yhteisiä viikkoja. Vaimonsa poismenosta järkyttynyt mies joutui välittömästi kääntymään ystäviensä puoleen, jotka tukivat pubivisaan osallistunutta leskeä suorastaan voitokkaasti. "Kaveria ei jätetä, ja kerrankos sitä vaimo kuolee!"
Tyttärenä hän korosti vanhempiensa vastuuta lapsensa taloudellisesta pärjäämisestä. Sukulaisiinsa H. Arppu ei pitänyt aikuisiällä yhteyttä kuin häissä ja hautajaisissa, ja häätkin hän yleensä jätti väliin koska ei halunnut rahoittaa "toivotonta suhdetta".
"Harpulla oli ilmiömäinen muisti, en tunne ketään joka olisi innostunut samalla kiihkolla muistelemaan vaikkapa yhteistä juhannustamme 1992 tai isomummon jäämistön kahvilusikoiden kohtaloa. Tapaamiset perheen ja suvun kesken eivät ole enää samoja ilman häntä" myöntää serkku helpotustaan peitellen.
Harvalukuiselle tuttavapiirilleen hän jakoi auliisti, pyyteettä ja pyytämättä neuvoja ja ohjeita sekä antoi moraalisaarnoja koska tiesi näiden sitä tarvitsevan. "En minä moiti vaan opetan parempaan" narisi hän useasti hurskas ilme säälivillä kasvoillaan. Kuten eräskin naapuri sen ilmaisi: "Hän tuli jopa uniini. Ehkä nyt saan taas nukahdettua ilman tabuja. R.I.P.".
Viimeiset hetkensä hän vietti sanansäilä nettikeskusteluissa viuhuen. Osansa saivat viimeisenä iltana niin kermapersekommarit, riistäjäkapitalistit, viherpiipertäjät, telaketjulesbot, luuserityöttömät, natsipoliisi, narkkarihipit ja muut muusikot, uusavuttomat vanhemmat ja niiden kiukuttelevat lellilapset, mautoilevat teinihirviöt, maksettu oikeuslaitos, idioottikolumnistit, suomalaisjuntit, homohurrit, mamuroistot, hernenenäiset ulkosuomalaiset, elintasopakolaiset, perustaidottomat rasistit, koikkelehtivat jalankulkijat, hullut bemari-audi-kuskit, hävyttömästi vilauttelevat itsaripyöräilijät ja erityisesti kaikki ne pöljät, jotka osallistuvat tositelevisiosarjoihin tai katsovat niitä.
H. Arppua jäävät kaipaamaan Suomi24, apteekki, Alko ja erityisesti verkkokaupat, joiden asiakaspalvelujen reklamaatio-osastot muistavat hänet vielä kauan."


Ai että. Huvinsa kullakin.
Olen miettinyt useampaankin otteeseen millaisen kuolinkirjoituksen saisin, jos sellainen edes minusta kirjoitettaisiin. Maininta kieroutuneesta huumorintajusta on aika varma.

Tai jos joku kirjoittaisi minusta historiikin, millainen siitä tulisi ja miten ihmiset minusta puhuisivat, mitä he muistaisivat ja kertoisivat? Lyhyt se ainakin olisi, tässä ole mitään oikein aikaansaanut, ja minulta itseltäni ei kannattaisi kysyä mitään koska lineaarinen aikakäsitykseni on hatara enkä ikinä muista koska mitäkin tapahtui.

Olisi mielenkiintoista nähdä oma muistokirjoituksensa etukäteen, vähän kuin välitilinpäätöksenä tai loppuyhteenvetona jos viimeinen hengenveto odottaa jo vuoroaan.
Eikö  sen lukeminen voisi toimia myös ohjaavana oppaana, herättäjänä joka antaisi mahdollisuuden muutokseen? Tai kenties sieltä tulisikin iloinen yllätys? Jaa, enkös minä olekaan ihan toivoton hönö ja saamaton laiskiainen!
Vai onko koko ajatus aivan älytön ja narsistinen, jälleen kerran? Yhtä itsekeskeinen kuin ajatus blogiin kirjoittamisesta, aiheena minä itse ja vähän muutakin minusta?

Jos tietäisin kuolemani ajankohdan, haluaisin pitää hautajaiset hyvissä ajoin, siis etukäteen kun olen vielä elossa ja aktiivisempi osallistuja.

Hetkoillani toivottaisin heippa ja hyvät viimeiset matkat kaikille osallistujille, kullekin tavallaan ja määränpää kustomoituna. Kuohuviiniä, viskiä, kunnon jamit, vähän sellaisen salakapakan tyyliin. Itkua, naurua, tanssia ja kunnon kankkunen. Saisivat toki jälkikäteenkin juhlia, jos niin riehakkaalta tuntuu, mutta hetkoilla voisin olla vielä minäkin mukana, myöhemmin roikkuisin lähinnä henkisenä kuokkavieraana.

Olen jopa miettinyt hautajaisteni tarjoilua ja ohjelmaa. Mutta sitä muistokirjoitusta, sitä vaan en - vaikka muuten itsestäni kirjoitankin - oikein saa irti.

Hän syntyi, eli ja kuoli. Niin sinäkin.
Hän oli tytär, sisar, vaimo, äiti, ystävä. Vaan eipä ole enää.
Sinne meni eikä palaa - ainakaan ihan heti!

Ai että miten liikuttavaa. Taidan keskittyä niiden hetkojen tarjoilujen suunnitteluun.
Tai elämään?

3.10.2017

EI KUKAAN JA FANITUKSEN PUUTE

Kuulemma blogeja ei lue "kukaan". Kukaanhan on siis nuori, jolla on vielä jotain toivoa ja tietoa paremmasta. Vain vanhemmat ihmiset, keski-ikäiset ja noin, jotain päälle 30, siis tosi vanhat, seuraavat näitä ja käyvät facessa ja tekevät muutakin, mitä "kukaan" ei ole tehnyt enää aikoihin.

Olen näennäisesti tyytynyt todellisuuteeni kaukolasit hankkineena keski-ikäisenä. Facebookia käytän, kyllä vaan, mutta blogit ja muut... En vaan jaksa. Olenko siis kenties jopa nuorekas? Hmm. Itseään on välillä ihan hyvä huijata.

En lue blogeja, ja onkin hupaisaa että aloitin hiljattain blogiin kirjoittamisen. Vähän kuin olisin sanoittanut virren vaikken käy kirkossa tai suunnitellut repun vaikka käytän vain käsilaukkuja.

Ruokareseptejä etsiessäni saatan huomata päätyneeni blogille, mutta muuten olen äärettömän laiska, passiivinen ja siten myös pihalla somen ihmeellisessä maailmassa. Ei ole aikaa ja pakko myöntää, ei oikeastaan edes kiinnostusta. Koska en itse lue blogeja, päättelen ettei kukaan lue tätäkään blogia, joten voin ihan rauhassa jorista mitä lystään! Vapauttavaa. Mielenkiintoni muita ihmisiä kohtaan on muutenkin jopa hävettävän rajallinen, sekä oikeasti tuntemiani kuin julkisuudesta "tuttuja" kohtaan.

En ole koskaan fanittanut ketään, oikein kunnon ihailijan lailla niin että olisin perehtynyt kaikkeen oleelliseen ja epäoleelliseen. Saatan rakastaa artistin X musiikkia, mutta en voisi olla vähempää kiinnostunut hänen yksityiselämästään, paitsi jos siinä on tapahtunut jotain hyvin poikkeuksellista. Esimerkiksi, että artisti on kuollut. Silloin voin tuntea hetkellistä harmitusta ja jopa vähän surua tiedostaessani, että uutta matskua on turha odotella (olen siis sekä laiska, introvertti että itsekäs, loistava yhdistelmä). Vaikka tuleehan Elvikseltäkin vähintään joululevy joka vuosi, mutta Elvishän elää!

Kirjailijankaan taustalla ja elämänvaiheilla ei ole minulle mitään merkitystä. Siinä vaiheessa kun luen tekstiä, on kirjoittaja jo kuollut minulle, täysin merkityksetön. En esimerkiksi ymmärrä miksi nykyään joka takakannessa on kirjailijan valokuva. Aivan kuin lukija tekisi päätöksensä pärstäkertoimen perusteella, tyyliin onpas siinä hyvin säilynyt suttura, ostanpas kirjan, tai vastaavasti hyi mitkä hampaat tuolla, ei voi lukea.
Rohkenen väittää, että jos kirjailijan ulkonäkö olisi mitenkään oleellinen valintaperuste, niin kirjakauppa kuihtuisi täysin.

On ihan ok ja söpöäkin, että nuoren ensi-ihastus on hetken aikaa joku tunnettu stara, kaukainen ja siksi niin ihanan turvallinen. Nimmareita kai arvostetaan vieläkin ja selfie jonkun idolin kanssa voi olla unelmien täyttymys, josta iloitaan kavereiden kanssa kollektiivisesti.
En kuitenkaan ymmärrä mikä pointti aikuisilla on kerätä kuvia itsestään "jonkun" kanssa ja jaella niitä kuin isojakin saavutuksia. Minä ja "joku", vautsi vau! Ihan kuin se kuuluisuus tarttuisi, ja mitä enemmän muut näkevät minut "jonkun" kanssa tulee minustakin lopulta "joku". Vai mikä se se ajatuskulku on? Äh, taidan vaan olla tylsä enkä ymmärrä aikuisfanituksen hienoutta.

Joskus tuo tylsyys ja kylmyys harmittaa. Olisi hienoa heittäytyä fanituksen huumaan! Mutta ei. En saa sitä innostusta itsestäni irti. Kun olen oikeasti kohdannut arvostamani henkilön, olen joko antanut hänen olla ja siirtynyt vaivihkaa takavasemmalle tai sitten yrittänyt esittää, että tässä sitä kaksi tavista, juupelis puupelis, lähes tasa-arvoisesti tuntemattomuudessa. Ja jälkikäteen sitten miettinyt, miksen minäkin vaan voinut... tai ehkä en.
Oh dear... Ihan hyvä, etten oikeastaan käy enää missään enkä kohtaa ketään. Olen vain yksi "ei kukaan", ja hyvä niin.

Sarjakuvanäkemyksiä fanituksesta by Always & Forever / Elijah Wood (Mr. Elwood)