KUOLINKIRJOITUS
"Kauppataiteen merkantti, Valitusyhdistyksen perustaja ja kunniapuheenjohtaja
Hillevi Arppu (os. Urmas) kuoli tiistaina kotonaan.
Viime vuosituhannella syntynyt Arppu muistetaan aktiivisena ja määrätietoisena vaikuttajana, joka ei jättänyt mielipidettään sanomatta tai muutenkaan kuunnellut. Vielä kauan tullaan muistelemaan hänen suorasukaisia sutkauksiaan jotka "pamahtivat hänen pullaposkiltaan kuin mädät munat päin toisen yllättynyttä pärstää" (parhaan ystävän suora lainaus).
Hillevi Arppu oli halutessaan hauska, varsinkin muiden kustannuksella. Suurimmaksi osaksi hän oli laiska ja pitkäpiimäinen pessimisti, joka oli lähinnä kiinnostunut muiden virheistä, omista ongelmistaan ja sitä kautta myös lapsistaan.
Lapsilleen Hillevi oli kärsimätön ja etäinen äiti, jonka vaatimuksiin oli vaikea vastata.
Hänen miehensä muistelee lämmöllä parin ensimmäisiä yhteisiä viikkoja. Vaimonsa poismenosta järkyttynyt mies joutui välittömästi kääntymään ystäviensä puoleen, jotka tukivat pubivisaan osallistunutta leskeä suorastaan voitokkaasti. "Kaveria ei jätetä, ja kerrankos sitä vaimo kuolee!"
Tyttärenä hän korosti vanhempiensa vastuuta lapsensa taloudellisesta pärjäämisestä. Sukulaisiinsa H. Arppu ei pitänyt aikuisiällä yhteyttä kuin häissä ja hautajaisissa, ja häätkin hän yleensä jätti väliin koska ei halunnut rahoittaa "toivotonta suhdetta".
"Harpulla oli ilmiömäinen muisti, en tunne ketään joka olisi innostunut samalla kiihkolla muistelemaan vaikkapa yhteistä juhannustamme 1992 tai isomummon jäämistön kahvilusikoiden kohtaloa. Tapaamiset perheen ja suvun kesken eivät ole enää samoja ilman häntä" myöntää serkku helpotustaan peitellen.
Harvalukuiselle tuttavapiirilleen hän jakoi auliisti, pyyteettä ja pyytämättä neuvoja ja ohjeita sekä antoi moraalisaarnoja koska tiesi näiden sitä tarvitsevan. "En minä moiti vaan opetan parempaan" narisi hän useasti hurskas ilme säälivillä kasvoillaan. Kuten eräskin naapuri sen ilmaisi: "Hän tuli jopa uniini. Ehkä nyt saan taas nukahdettua ilman tabuja. R.I.P.".
Viimeiset hetkensä hän vietti sanansäilä nettikeskusteluissa viuhuen. Osansa saivat viimeisenä iltana niin kermapersekommarit, riistäjäkapitalistit, viherpiipertäjät, telaketjulesbot, luuserityöttömät, natsipoliisi, narkkarihipit ja muut muusikot, uusavuttomat vanhemmat ja niiden kiukuttelevat lellilapset, mautoilevat teinihirviöt, maksettu oikeuslaitos, idioottikolumnistit, suomalaisjuntit, homohurrit, mamuroistot, hernenenäiset ulkosuomalaiset, elintasopakolaiset, perustaidottomat rasistit, koikkelehtivat jalankulkijat, hullut bemari-audi-kuskit, hävyttömästi vilauttelevat itsaripyöräilijät ja erityisesti kaikki ne pöljät, jotka osallistuvat tositelevisiosarjoihin tai katsovat niitä.
H. Arppua jäävät kaipaamaan Suomi24, apteekki, Alko ja erityisesti verkkokaupat, joiden asiakaspalvelujen reklamaatio-osastot muistavat hänet vielä kauan."
Ai että. Huvinsa kullakin.
Olen miettinyt useampaankin otteeseen millaisen kuolinkirjoituksen saisin, jos sellainen edes minusta kirjoitettaisiin. Maininta kieroutuneesta huumorintajusta on aika varma.
Tai jos joku kirjoittaisi minusta historiikin, millainen siitä tulisi ja miten ihmiset minusta puhuisivat, mitä he muistaisivat ja kertoisivat? Lyhyt se ainakin olisi, tässä ole mitään oikein aikaansaanut, ja minulta itseltäni ei kannattaisi kysyä mitään koska lineaarinen aikakäsitykseni on hatara enkä ikinä muista koska mitäkin tapahtui.
Olisi mielenkiintoista
nähdä oma muistokirjoituksensa etukäteen, vähän kuin välitilinpäätöksenä tai loppuyhteenvetona jos viimeinen hengenveto odottaa jo vuoroaan.
Eikö sen lukeminen voisi toimia myös ohjaavana oppaana, herättäjänä joka antaisi mahdollisuuden muutokseen? Tai kenties sieltä tulisikin iloinen yllätys? Jaa, enkös minä olekaan ihan toivoton hönö ja saamaton laiskiainen!
Vai onko koko ajatus aivan älytön ja narsistinen, jälleen kerran? Yhtä itsekeskeinen kuin ajatus blogiin kirjoittamisesta, aiheena minä itse ja vähän muutakin minusta?
Jos tietäisin kuolemani ajankohdan, haluaisin pitää hautajaiset hyvissä ajoin, siis etukäteen kun olen vielä elossa ja aktiivisempi osallistuja.
Hetkoillani toivottaisin heippa ja hyvät viimeiset matkat kaikille osallistujille, kullekin tavallaan ja määränpää kustomoituna.
Kuohuviiniä, viskiä, kunnon jamit, vähän sellaisen salakapakan tyyliin. Itkua, naurua, tanssia ja kunnon kankkunen. Saisivat toki jälkikäteenkin juhlia, jos niin riehakkaalta tuntuu, mutta hetkoilla voisin olla vielä minäkin mukana, myöhemmin roikkuisin lähinnä henkisenä kuokkavieraana.
Olen jopa miettinyt hautajaisteni tarjoilua ja ohjelmaa. Mutta sitä muistokirjoitusta, sitä vaan en - vaikka muuten itsestäni kirjoitankin - oikein saa irti.
Hän syntyi, eli ja kuoli. Niin sinäkin.
Hän oli tytär, sisar, vaimo, äiti, ystävä. Vaan eipä ole enää.
Sinne meni eikä palaa - ainakaan ihan heti!
Ai että miten liikuttavaa. Taidan keskittyä niiden hetkojen tarjoilujen suunnitteluun.
Tai elämään?
