Levolle lasken Luojani, armias ollos suojani.
Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.
Pienet sormet tiukasti ristissä, rakkaan mummin opetusta seuraten ja vieressä hyräillen, hartaasti sanoja miettien. Jos sattuisin kuolemaan niin parempi olisi päästä enkeleiden luo, siitä toisesta vaihtoehdosta en ollut oikein varma. Vaikka kyllä sitä aamullakin mielellään heräisi, elämä oli niin kivaa. Eikä olisi mukava seurata, kun äiti ja isä ja mummi ja muut itkisivät haudallani. Ehkä ne isoveljetkin itkisivät, mutta äiti ainakin. Ja mummi.
Siinäpä sitä pienelle iltarukous.
Havahduin lapsuuteni iltarutiiniin oikeastaan vasta hiljattain. Enää en ihmettele, miksi kuolema on ajatuksena ollut niin tavallinen ja arkinenkin, siis omalle kohdalleni. Olen varautunut mahdolliseen kuolemaani ihan vaahtosammuttimen mittaisesta natiaisesta. Joka ilta.
Pitkään, teini-ikään asti lurautin iltarukouksen ihan varmuuden vuoksi. Jossain vaiheessa aloin lisäillä siihen omiani, ja varmuuden vuoksi rukoilin niin perheenjäsenteni, sukulaisteni, ystävieni kuin "kaikkien ihmisten ja eläinten" puolesta, ihan varmuuden vuoksi. Ettei heille nyt sattuisi mitään vain koska minä laiskuuttani en heitä erikseen maininnut.
Pyysin myös heidänkin syntejään anteeksi. Jos vaikka olivat itse unohtaneet tai eivät uskoneet tähän juttuun. Varmuuden vuoksi.
Olinko uskovainen? Varmaan osittain. Taikauskoinen? Kyllä.
Jossain vaiheessa stressaavaksi litaniaksi muuttunut "varmuuden vuoksi" -rukoukseni jäi - onneksi. Alussa olin pelännyt omaa kuolemaani, lopulta kaikkien muiden, ja syyllinen kaikkeen mahdolliseen onnettomuuteen ja suruun olisin ollut minä jos olisin unohtanut mainita suojeltavani. Lista oli loputon.
Mummini, ihana mummini... Hän oli ikäluokkaa, jonka lapsuudessa oli ihan tavallista että kaikki sisarusparvessa eivät saaneet elää aikuisiksi asti. Syntymään kuului kuolema. Elämään kuului kuolema. Hän ei varmastikaan nähnyt opetuksessaan mitään väärää tai lapselle sopimatonta, ja jos en olisi ottanut sanoja niin vakavasti olisi rukous ollutkin yksi loru muiden joukossa.
 |
| Hugo Simberg: Sallittu (1896). Kansallisgalleria. |