Olen näennäisesti tyytynyt todellisuuteeni kaukolasit hankkineena keski-ikäisenä. Facebookia käytän, kyllä vaan, mutta blogit ja muut... En vaan jaksa. Olenko siis kenties jopa nuorekas? Hmm. Itseään on välillä ihan hyvä huijata.
En lue blogeja, ja onkin hupaisaa että aloitin hiljattain blogiin kirjoittamisen. Vähän kuin olisin sanoittanut virren vaikken käy kirkossa tai suunnitellut repun vaikka käytän vain käsilaukkuja.
Ruokareseptejä etsiessäni saatan huomata päätyneeni blogille, mutta muuten olen äärettömän laiska, passiivinen ja siten myös pihalla somen ihmeellisessä maailmassa. Ei ole aikaa ja pakko myöntää, ei oikeastaan edes kiinnostusta. Koska en itse lue blogeja, päättelen ettei kukaan lue tätäkään blogia, joten voin ihan rauhassa jorista mitä lystään! Vapauttavaa. Mielenkiintoni muita ihmisiä kohtaan on muutenkin jopa hävettävän rajallinen, sekä oikeasti tuntemiani kuin julkisuudesta "tuttuja" kohtaan.
En ole koskaan fanittanut ketään, oikein kunnon ihailijan lailla niin että olisin perehtynyt kaikkeen oleelliseen ja epäoleelliseen. Saatan rakastaa artistin X musiikkia, mutta en voisi olla vähempää kiinnostunut hänen yksityiselämästään, paitsi jos siinä on tapahtunut jotain hyvin poikkeuksellista. Esimerkiksi, että artisti on kuollut. Silloin voin tuntea hetkellistä harmitusta ja jopa vähän surua tiedostaessani, että uutta matskua on turha odotella (olen siis sekä laiska, introvertti että itsekäs, loistava yhdistelmä). Vaikka tuleehan Elvikseltäkin vähintään joululevy joka vuosi, mutta Elvishän elää!
Kirjailijankaan taustalla ja elämänvaiheilla ei ole minulle mitään merkitystä. Siinä vaiheessa kun luen tekstiä, on kirjoittaja jo kuollut minulle, täysin merkityksetön. En esimerkiksi ymmärrä miksi nykyään joka takakannessa on kirjailijan valokuva. Aivan kuin lukija tekisi päätöksensä pärstäkertoimen perusteella, tyyliin onpas siinä hyvin säilynyt suttura, ostanpas kirjan, tai vastaavasti hyi mitkä hampaat tuolla, ei voi lukea.
Rohkenen väittää, että jos kirjailijan ulkonäkö olisi mitenkään oleellinen valintaperuste, niin kirjakauppa kuihtuisi täysin.
On ihan ok ja söpöäkin, että nuoren ensi-ihastus on hetken aikaa joku tunnettu stara, kaukainen ja siksi niin ihanan turvallinen. Nimmareita kai arvostetaan vieläkin ja selfie jonkun idolin kanssa voi olla unelmien täyttymys, josta iloitaan kavereiden kanssa kollektiivisesti.
En kuitenkaan ymmärrä mikä pointti aikuisilla on kerätä kuvia itsestään "jonkun" kanssa ja jaella niitä kuin isojakin saavutuksia. Minä ja "joku", vautsi vau! Ihan kuin se kuuluisuus tarttuisi, ja mitä enemmän muut näkevät minut "jonkun" kanssa tulee minustakin lopulta "joku". Vai mikä se se ajatuskulku on? Äh, taidan vaan olla tylsä enkä ymmärrä aikuisfanituksen hienoutta.
Joskus tuo tylsyys ja kylmyys harmittaa. Olisi hienoa heittäytyä fanituksen huumaan! Mutta ei. En saa sitä innostusta itsestäni irti. Kun olen oikeasti kohdannut arvostamani henkilön, olen joko antanut hänen olla ja siirtynyt vaivihkaa takavasemmalle tai sitten yrittänyt esittää, että tässä sitä kaksi tavista, juupelis puupelis, lähes tasa-arvoisesti tuntemattomuudessa. Ja jälkikäteen sitten miettinyt, miksen minäkin vaan voinut... tai ehkä en.
Oh dear... Ihan hyvä, etten oikeastaan käy enää missään enkä kohtaa ketään. Olen vain yksi "ei kukaan", ja hyvä niin.
 |
Sarjakuvanäkemyksiä fanituksesta by Always & Forever / Elijah Wood (Mr. Elwood) |