Olimme perheen kanssa Brasiliassa 2009.
Loistava matka ja lapsetkin jaksoivat pitkät välimatkat ja istuskelut sellaisella kärsivällisyydellä, ettei mikään ihme ettei sitä hyvettä enää niin runsaasti löydykään. Me vanhemmat kun tuppaamme nykyisin nutaamaan ja hidastelemaan ja muutenkin olemaan niin kujalla kaikesta, että vähemmästäkin taju lähtee.
Oli upea maa (tai mehän näimme vain pienen osan) ja mahtava kokemus, ja pitkäksi aikaa ryöppysi päähän sellaista ajateltavaa, jota ei kuvitellutkaan saavansa ennakkokäsityksen ja -tiedon perusteella. Tuli siis koettua muutakin kuin makoisia caipirinhoja ja viihtyisällä hotellialueella samban tahdissa lököilyä.
Eräällä bussimatkalla tutustuimme muun muassa sokeriruokoplantaasin entiseen päärakennukseen, josta oli jo aikaa sitten tehty museo. Siinä samassa sai halutessaan tutustua vielä 1800-luvun lopulla käytössä olleeseen työntekijöiden eli orjien asumukseen, pimeään ankeaan ikkunattomaan maakellarin tapaiseen rakennelmaan, jossa
lensi laumoina lepakoita päidemme yli kun siirryimme huoneesta toiseen.
Katossa ja seinillä roikkui vieläkin kettinkejä, kahleita ja koukkuja, ja viimeistään kuvat kahlituista, puolialastomista naisista ja miehistä ja muu aineisto paljastivat lapsillekin mikä homman nimi oli ollut. Hiljaiseksi veti, ihmisen käsittämätön kyky katsoa ja käsitellä toista ihmistä.
Ulkona, kätevästi heti siinä ulko-oven vieressä, oli työläisten lopullinen päätepiste eli hautausmaa, tai paremminkin paikka, johon kuolleet dumpattiin, kuin roskat. Ja heitä oli ollut paljon, muistaakseni yli 100 pelkästään tuolla yhdellä plantaasilla. Kuumuus, nälkä, jano, taudit, työn määrä ja laatu, väkivalta...
Eläkkeelle ei jääty. Eläminen noissa oloissa oli saavutus, mutta tilallisilta ei kiitosta saanut saati edes jonkinlaista inhimillisyyttä.

Se mikä kuitenkin loppujen lopuksi järkytti eniten, oli oppaan tyynesti kertoma tieto että
vaikka orjuus onkin Brasiliassa virallisesti kielletty jatkuu se yhä vaan, monesti paikallisen päättäjän hiljaisessa suojeluksessa. Se ei siis ole sieltä mihinkään hävinnyt eikä häviäkään, sen verran isoista rahoista on kyse. Kukapa sitä nyt vapaaehtoisesti omaisuudestaan tai ilmaisesta työvoimasta luopuisi!
Orjuus ei oppaan mukaan perinteisesti katkennut edes kuolemaan, eli se on voinut jatkua jo sukupolvien ajan ja jatkuu vaan.
Ai miten? Noh.
Kun työläinen saa palkkaa vaikkapa satasen, menee häneltä 110 pelkkään elämiseen, koska esimerkiksi ruoka on ostettava isännän/emännän tiluksilta olevasta kaupasta kovaan hintaan, joten velka vain kasvaa eikä sitä ole mitään todellista mahdollisuutta pienentää.
Tai jostain syystä, esimerkiksi kodin rakentamiseen, on ollut pakko ottaa työnantajaltaan tai muulta raharikkaalta laina. Koron määrä ja pienet tulot tai jopa täysin palkaton työ... velkakierre on valmis.
Ja kun kuolemakaan ei mitään kuitannut, ovat jälkeläiset tai muut perheenjäsenet joutuneet jatkamaan tuon velan "hoitoa" eli tosiasiallista kasvattamista. Ja jos ei muu auta niskuroiviin, niin väkivalta tehoaa aina. Nerokas systeemi, kerrassaan.
Onneksi orjuuteen pakotettuja on Brasiliassa myös vapautettu, esimerkiksi tuona samana vuonna 2009 uutisoitiin 4500 ihmisen vapauttamisesta:
Uusi Suomi, 3.1.2009 julkaistu artikkeli.
Brasilia oli muuten viimeinen ns. läntisistä maista, joka lakkautti orjuuden (1888) ja silloinkin maata omistaneen yläluokan vastarinta päätökselle oli sen verran rajua, että keisari Pedro II sai kenkää ja maasta tuli tasavalta.
Olympialaiset toivat menneisyyden taas esille muun muassa kunnostustöiden yhteydessä (HS 1.8.2016).

Vaikka tulo- ja yhteiskuntaluokkaerot näyttävätkin kasvavan Suomessa, ei meillä varallisuuden puute näy silmiinpistävästi saati leimaavasti, ja omaan pärjäämiseensä voi vaikuttaa esimerkiksi opiskelemalla.
Brasiliassa ero köyhän ja hyvätuloisen välillä oli päivänselvä, turistillekin. Se näkyi raadollisimmillaan aseistetuin vartijoin ja piikkilangoin erotettuna pienenä mutta merkityksellisenä kaistaleena, hajurakona elämänlaadun ja elämästä selviytymisen välillä. Ei mikään kevyesti ylitettävä este aineellisesti tai henkisesti.
Onnistuneitakin onneksi on, esimerkiksi urheilijoita ja vaikkapa kirjailija Paolo Lins
favelaan sijoittuvalla kirjallaan Jumalan kaupunki (HS 30.10.2016)
Olimme bussimatkalla eräällä nähtävyydellä, upealla paikalla vuoren rinteellä jolta oli myös vaikuttava näkymä samean joen toiselle puolelle. Kauampana oli niin sanottujen tavallisten, keskiluokkaisten ihmisten taloja ja uudehkoja kerrostaloja, sitten alkoi favela joka jatkui rantaan asti.
Miltähän tuntui katsoa uuden ja nykyaikaisen kerrostalon ikkunoista alas kohti naapurin hajoavaa taloa, saati sitten levottomaan ja vaaralliseen favelaan, jossa mutaiset maalattiat viettivät kohti jokea, ja joiden asumuksia sateet ja tulvat veivät säännöllisesti mennessään?
Paljasjalkaisia lapsia ja nuoria, joiden taival kohti kaistaleen toista puolta oli varmasti raskas ja jopa toivoton?
Tai toisinpäin? Nähdä siinä melkein kosketusetäisyydellä elintasoa, johon omilla vanhemmilla, itsellä ja ehkä jälkeläisilläkään ei näyttäisi olevan pääsyä?
Rikollisuus on Brasiliassa iso, vakava ongelma. Onko mikään ihme?
En tiedä miten niissä rantaviivalla tönöttävissä murjuissa pystyttiin asumaan, vai oliko niillä ehkä joku muu merkitys. Selkämme takana oli toinen todellisuus, rikkaiden asuinalue, jolle olimme tulleet porttien läpi poliisit mukanamme. Kodit olivat lukkiutuneet turvaan rujojen muurien taakse, vain katoilla sojottavien lautasantennien määrä kertoi, että kyllä sielläkin elämää oli.
Jossain vaiheessa opas tuli kiireesti keräämään meidät bussiin, pidempään ei kuulemma kannattaisi viipyä koska jengiä nousi favelasta rinnettä pitkin heti kun huomasivat turistien saapuneen, eikä kaksi poliisia välttämättä riittäisi huolehtimaan turvallisuudestamme enää siinä vaiheessa.

Ajatus nälkäisten eläinten lailla kapuavista ihmisistä oli niin ristiriidassa hienoja loistoautoja ja luksustaloja tarjoavan näkymän kanssa, että vieläkin tekee pahaa.
Ja ei, en ollut niin naiivi tai romanttisluontoinen, että olisin luullut että meistä oltiin kiinnostuneita ihan vain vieraanvaraisuudesta ja kohteliaisuudesta, vaan varmaa oli että kohdatessamme olisi vähintäänkin rahat ja muu omaisuus mennyt. Ehkä olisi käynyt huonomminkin.
Brasiliassa näkyi, kaikesta köyhyydestä huolimatta myös
mahtavaa elämäniloa ja rentoutta.
Kenkiä ei ehkä ollut, mutta hei, lämpimässä pärjäsi ilmankin. Vesipuistoihin ei ns. taviksilla ollut mitään asiaa, mutta olihan meri ja upeat hiekkadyynit!
Toki paljon näki niitäkin, jotka selvisivät elostaan päihteiden voimin, mutta noin yleensä ihmiset olivat aurinkoisia ja ystävällisiä, suorastaan hehkuvia. Vähemmän oli tyytymättömiä ilmeitä tai vihaisuutta, enemmän naurua ja nauttimista, intohimia elämiseen.
Ja se luonto, meri, nähtävyydet, ruoka, musiikki, jalkapallomatsin mieletön tunnelma, yleinen asenne elämään... Lähtisin!
CAIPIRINHA
- sokeriruokoviina eli cachaça
- limetti (pesty, mielellään luomu, kuitenkin käytetään paloina/viipaleina kuorineen)
- sokeri
- jäämurska
Limetti (eli lime) ja sokeri lasiin, ronskis ronskis, muut sekaan ja sekoitus. Valmis! SLURPS!
Vähän lisätietoa nykypäivän orjuudesta Brasiliassa ja muualla: