RUKOUS - JUST IN CASE

Levolle lasken Luojani, armias ollos suojani.

Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.

Pienet sormet tiukasti ristissä, rakkaan mummin opetusta seuraten ja vieressä hyräillen, hartaasti sanoja miettien. Jos sattuisin kuolemaan niin parempi olisi päästä enkeleiden luo, siitä toisesta vaihtoehdosta en ollut oikein varma. Vaikka kyllä sitä aamullakin mielellään heräisi, elämä oli niin kivaa. Eikä olisi mukava seurata, kun äiti ja isä ja mummi ja muut itkisivät haudallani. Ehkä ne isoveljetkin itkisivät, mutta äiti ainakin. Ja mummi.

Siinäpä sitä pienelle iltarukous.
Havahduin lapsuuteni iltarutiiniin oikeastaan vasta hiljattain. Enää en ihmettele, miksi kuolema on ajatuksena ollut niin tavallinen ja arkinenkin, siis omalle kohdalleni. Olen varautunut mahdolliseen kuolemaani ihan vaahtosammuttimen mittaisesta natiaisesta. Joka ilta.

Pitkään, teini-ikään asti lurautin iltarukouksen ihan varmuuden vuoksi. Jossain vaiheessa aloin lisäillä siihen omiani, ja varmuuden vuoksi rukoilin niin perheenjäsenteni, sukulaisteni, ystävieni kuin "kaikkien ihmisten ja eläinten" puolesta, ihan varmuuden vuoksi. Ettei heille nyt sattuisi mitään vain koska minä laiskuuttani en heitä erikseen maininnut.
Pyysin myös heidänkin syntejään anteeksi. Jos vaikka olivat itse unohtaneet tai eivät uskoneet tähän juttuun. Varmuuden vuoksi.

Olinko uskovainen? Varmaan osittain. Taikauskoinen? Kyllä.

Jossain vaiheessa stressaavaksi litaniaksi muuttunut "varmuuden vuoksi" -rukoukseni jäi - onneksi. Alussa olin pelännyt omaa kuolemaani, lopulta kaikkien muiden, ja syyllinen kaikkeen mahdolliseen onnettomuuteen ja suruun olisin ollut minä jos olisin unohtanut mainita suojeltavani. Lista oli loputon.

Mummini, ihana mummini... Hän oli ikäluokkaa, jonka lapsuudessa oli ihan tavallista että kaikki sisarusparvessa eivät saaneet elää aikuisiksi asti. Syntymään kuului kuolema. Elämään kuului kuolema. Hän ei varmastikaan nähnyt opetuksessaan mitään väärää tai lapselle sopimatonta, ja jos en olisi ottanut sanoja niin vakavasti olisi rukous ollutkin yksi loru muiden joukossa.

Hugo Simberg: Sallittu (1896). Kansallisgalleria.

MASENTUNUT RÄHISEE

Help
    Help
       Help
I feel life coming closer
                          When all I want is to die
                                                                  Marilyn Monroe

Suunnattoman paska fiilis. Mitäpä sitä kiertelemään.
Tosiasia on, että olkapäälläni keikkuva ja tasapainoani horjuttava mörköni on osa minua vaikka mitä olen tehnyt tai tekisin. Sitä ei saa amputoitua eikä se kuole.

Olen niin kateellinen ihmisille, jotka rakastavat elämää ja pitävät elämistä itsessään arvokkaana ja kaiken väärtinä.
Toisaalta olen raivoissani (jos olen tarpeeksi energinen) niille, jotka ovat kertomansa mukaan sankarillisesti nostaneet itsensä masennuksen syövereistä ja neuvovat hyveellisesti miten muidenkin vaan pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tempaista. Lähteä ulos. Vähän piristyä. Huomata kukkivat kukat ja laulavat linnut ja söpöt vauvat ja hymyilevät ihmiset.

Paskat.

Hetkittäinen väsymys ja alakulo, arjen tylsyys tai vaikka yllättävästä ongelmasta johtunut lyhytkestoinen matalalento, ne eivät vielä ole masennusta.

Masennusta ei ole avioliiton hajoaminen, putkiremontti, ylipaino, kieltävä päätös, negatiivinen kritiikki, riitely, rumat hiukset, huono itsetunto, potkut, hopeasija, polvikipu, siivoton koti, töykeä tarjoilija, liikennesakot, stressi, lennon viivästyminen, sukulaisen kuolema. Ne voivat olla mitä vaan, mutta masennusta ne eivät ole.

Suru ei ole masennusta. Ikävä ei ole masennusta. Epäonnistuminen ei ole masennusta. Talousongelma ei ole masennusta. Edes kuolema ei ole masennusta.
Masennus voi kietoa myrkylliset lonkeronsa vaikka surun aikana ja seurauksena, mutta ei, suru ei ole masennusta.
Suru on - surua.

Masennus tukahduttavaa tyhjyyttä. Ei mitään ja silti kaikki.

Joten te, jotka julistatte miten olette itsenne tai toiset jollain poppakonstilla "masennuksesta" parantaneet ja levitätte ilosanomaa siitä, miten elämä on niin fantsua kun sen vaan oikein oivaltaa: TURPA KIINNI.

Hiljaisuus on parempaa kuin tietämättömän törpön auttamaan tuppautuminen.

Tee tai ole tekemättä, mutta älä tule länkyttämään puolivillaisia elämänohjeita.

Hyväksy tai ole hiljaa.

Silitä tai jätä rauhaan.

Älä vaadi, älä odota, älä huokaile, älä neuvo.

Tee mieluummin vaikka ruokaa ja anna minun olla.

Menen hetken ja henkäyksen kerrallaan, muuhun ei voimat riitä.

Mikä sulla nyt taas on?

Pitäisikö sun tehdä itsellesi jotain, käydä vaikka lenkillä?

Sun täytyisi saada muuta mietittävää kuin vain omat juttusi.
Piristys nyt vähän, mene vaikka elokuviin!

Ei tämä maailma sun ympärillä pyöri, ajattelisit  välillä vähän muitakin.

Sun kannattaisi lukea joku elämäntaitokirja, niitä on vaikka mitä!

Vähän edes yritystä hei.  Lehdessä joku sanoi vain päättäneensä asennoitua positiivisesti, ehkä sunkin kannattaisi?

Joo, tiedän tuon tunteen, minuakin masensi viime viikolla mutta se meni ohi kun aloitin joogan/tajusin että joillakin on vielä huonommin/kävin lomalla.

No harmi sentään, mikähän sulla on kun sullahan on kaikki niin hyvin!

Sun pitäis olla kiitollinen ja onnellinen. Tässä tulee itsellekin ihan paha mieli.

Kyllä se siitä, voi sun kanssa, aina sama juttu.

Tsemppiä ja kato hymyile välillä niin elämä hymyilee takas!

PASKAT & TURPA KIINNI. Kiitos.

KUOLINKIRJOITUS JA HAUTAJAISTEN ETKOT

KUOLINKIRJOITUS

"Kauppataiteen merkantti, Valitusyhdistyksen perustaja ja kunniapuheenjohtaja
Hillevi Arppu (os. Urmas) kuoli tiistaina kotonaan.

Viime vuosituhannella syntynyt Arppu muistetaan aktiivisena ja määrätietoisena vaikuttajana, joka ei jättänyt mielipidettään sanomatta tai muutenkaan kuunnellut. Vielä kauan tullaan muistelemaan hänen suorasukaisia sutkauksiaan jotka "pamahtivat hänen pullaposkiltaan kuin mädät munat päin toisen yllättynyttä pärstää" (parhaan ystävän suora lainaus). 

Hillevi Arppu oli halutessaan hauska, varsinkin muiden kustannuksella. Suurimmaksi osaksi hän oli laiska ja pitkäpiimäinen pessimisti, joka oli lähinnä kiinnostunut muiden virheistä, omista ongelmistaan ja sitä kautta myös lapsistaan.

Lapsilleen Hillevi oli kärsimätön ja etäinen äiti, jonka vaatimuksiin oli vaikea vastata.
Hänen miehensä muistelee lämmöllä parin ensimmäisiä yhteisiä viikkoja. Vaimonsa poismenosta järkyttynyt mies joutui välittömästi kääntymään ystäviensä puoleen, jotka tukivat pubivisaan osallistunutta leskeä suorastaan voitokkaasti. "Kaveria ei jätetä, ja kerrankos sitä vaimo kuolee!"

Tyttärenä hän korosti vanhempiensa vastuuta lapsensa taloudellisesta pärjäämisestä. Sukulaisiinsa H. Arppu ei pitänyt aikuisiällä yhteyttä kuin häissä ja hautajaisissa, ja häätkin hän yleensä jätti väliin koska ei halunnut rahoittaa "toivotonta suhdetta".
"Harpulla oli ilmiömäinen muisti, en tunne ketään joka olisi innostunut samalla kiihkolla muistelemaan vaikkapa yhteistä juhannustamme 1992 tai isomummon jäämistön kahvilusikoiden kohtaloa. Tapaamiset perheen ja suvun kesken eivät ole enää samoja ilman häntä" myöntää serkku helpotustaan peitellen.

Harvalukuiselle tuttavapiirilleen hän jakoi auliisti, pyyteettä ja pyytämättä neuvoja ja ohjeita sekä antoi moraalisaarnoja koska tiesi näiden sitä tarvitsevan. "En minä moiti vaan opetan parempaan" narisi hän useasti hurskas ilme säälivillä kasvoillaan. Kuten eräskin naapuri sen ilmaisi: "Hän tuli jopa uniini. Ehkä nyt saan taas nukahdettua ilman tabuja. R.I.P.".

Viimeiset hetkensä hän vietti sanansäilä nettikeskusteluissa viuhuen. Osansa saivat viimeisenä iltana niin kermapersekommarit, riistäjäkapitalistit, viherpiipertäjät, telaketjulesbot, luuserityöttömät, natsipoliisi, narkkarihipit ja muut muusikot, uusavuttomat vanhemmat ja niiden kiukuttelevat lellilapset, mautoilevat teinihirviöt, maksettu oikeuslaitos, idioottikolumnistit, suomalaisjuntit, homohurrit, mamuroistot, hernenenäiset ulkosuomalaiset, elintasopakolaiset, perustaidottomat rasistit, koikkelehtivat jalankulkijat, hullut bemari-audi-kuskit, hävyttömästi vilauttelevat itsaripyöräilijät ja erityisesti kaikki ne pöljät, jotka osallistuvat tositelevisiosarjoihin tai katsovat niitä.

H. Arppua jäävät kaipaamaan Suomi24, apteekki, Alko ja erityisesti verkkokaupat, joiden asiakaspalvelujen reklamaatio-osastot muistavat hänet vielä kauan."

Ai että. Huvinsa kullakin.
Olen miettinyt useampaankin otteeseen millaisen kuolinkirjoituksen saisin, jos sellainen edes minusta kirjoitettaisiin. Maininta kieroutuneesta huumorintajusta on aika varma.

Tai jos joku kirjoittaisi minusta historiikin, millainen siitä tulisi ja miten ihmiset minusta puhuisivat, mitä he muistaisivat ja kertoisivat? Lyhyt se ainakin olisi, tässä ole mitään oikein aikaansaanut, ja minulta itseltäni ei kannattaisi kysyä mitään koska lineaarinen aikakäsitykseni on hatara enkä ikinä muista koska mitäkin tapahtui.

Olisi mielenkiintoista nähdä oma muistokirjoituksensa etukäteen, vähän kuin välitilinpäätöksenä tai loppuyhteenvetona jos viimeinen hengenveto odottaa jo vuoroaan.
Eikö  sen lukeminen voisi toimia myös ohjaavana oppaana, herättäjänä joka antaisi mahdollisuuden muutokseen? Tai kenties sieltä tulisikin iloinen yllätys? Jaa, enkös minä olekaan ihan toivoton hönö ja saamaton laiskiainen!
Vai onko koko ajatus aivan älytön ja narsistinen, jälleen kerran? Yhtä itsekeskeinen kuin ajatus blogiin kirjoittamisesta, aiheena minä itse ja vähän muutakin minusta?

Jos tietäisin kuolemani ajankohdan, haluaisin pitää hautajaiset hyvissä ajoin, siis etukäteen kun olen vielä elossa ja aktiivisempi osallistuja.

Hetkoillani toivottaisin heippa ja hyvät viimeiset matkat kaikille osallistujille, kullekin tavallaan ja määränpää kustomoituna. Kuohuviiniä, viskiä, kunnon jamit, vähän sellaisen salakapakan tyyliin. Itkua, naurua, tanssia ja kunnon kankkunen. Saisivat toki jälkikäteenkin juhlia, jos niin riehakkaalta tuntuu, mutta hetkoilla voisin olla vielä minäkin mukana, myöhemmin roikkuisin lähinnä henkisenä kuokkavieraana.

Olen jopa miettinyt hautajaisteni tarjoilua ja ohjelmaa. Mutta sitä muistokirjoitusta, sitä vaan en - vaikka muuten itsestäni kirjoitankin - oikein saa irti.

Hän syntyi, eli ja kuoli. Niin sinäkin.

Hän oli tytär, sisar, vaimo, äiti, ystävä. Vaan eipä ole enää.

Sinne meni eikä palaa - ainakaan ihan heti!

Ai että miten liikuttavaa. Taidan keskittyä niiden hetkojen tarjoilujen suunnitteluun.
Tai elämään?

EI KUKAAN JA FANITUKSEN PUUTE

Kuulemma blogeja ei lue "kukaan". Kukaanhan on siis nuori, jolla on vielä jotain toivoa ja tietoa paremmasta. Vain vanhemmat ihmiset, keski-ikäiset ja noin, jotain päälle 30, siis tosi vanhat, seuraavat näitä ja käyvät facessa ja tekevät muutakin, mitä "kukaan" ei ole tehnyt enää aikoihin.

Olen näennäisesti tyytynyt todellisuuteeni kaukolasit hankkineena keski-ikäisenä. Facebookia käytän, kyllä vaan, mutta blogit ja muut... En vaan jaksa. Olenko siis kenties jopa nuorekas? Hmm. Itseään on välillä ihan hyvä huijata.

En lue blogeja, ja onkin hupaisaa että aloitin hiljattain blogiin kirjoittamisen. Vähän kuin olisin sanoittanut virren vaikken käy kirkossa tai suunnitellut repun vaikka käytän vain käsilaukkuja.

Ruokareseptejä etsiessäni saatan huomata päätyneeni blogille, mutta muuten olen äärettömän laiska, passiivinen ja siten myös pihalla somen ihmeellisessä maailmassa. Ei ole aikaa ja pakko myöntää, ei oikeastaan edes kiinnostusta. Koska en itse lue blogeja, päättelen ettei kukaan lue tätäkään blogia, joten voin ihan rauhassa jorista mitä lystään! Vapauttavaa. Mielenkiintoni muita ihmisiä kohtaan on muutenkin jopa hävettävän rajallinen, sekä oikeasti tuntemiani kuin julkisuudesta "tuttuja" kohtaan.

En ole koskaan fanittanut ketään, oikein kunnon ihailijan lailla niin että olisin perehtynyt kaikkeen oleelliseen ja epäoleelliseen. Saatan rakastaa artistin X musiikkia, mutta en voisi olla vähempää kiinnostunut hänen yksityiselämästään, paitsi jos siinä on tapahtunut jotain hyvin poikkeuksellista. Esimerkiksi, että artisti on kuollut. Silloin voin tuntea hetkellistä harmitusta ja jopa vähän surua tiedostaessani, että uutta matskua on turha odotella (olen siis sekä laiska, introvertti että itsekäs, loistava yhdistelmä). Vaikka tuleehan Elvikseltäkin vähintään joululevy joka vuosi, mutta Elvishän elää!

Kirjailijankaan taustalla ja elämänvaiheilla ei ole minulle mitään merkitystä. Siinä vaiheessa kun luen tekstiä, on kirjoittaja jo kuollut minulle, täysin merkityksetön. En esimerkiksi ymmärrä miksi nykyään joka takakannessa on kirjailijan valokuva. Aivan kuin lukija tekisi päätöksensä pärstäkertoimen perusteella, tyyliin onpas siinä hyvin säilynyt suttura, ostanpas kirjan, tai vastaavasti hyi mitkä hampaat tuolla, ei voi lukea.
Rohkenen väittää, että jos kirjailijan ulkonäkö olisi mitenkään oleellinen valintaperuste, niin kirjakauppa kuihtuisi täysin.

On ihan ok ja söpöäkin, että nuoren ensi-ihastus on hetken aikaa joku tunnettu stara, kaukainen ja siksi niin ihanan turvallinen. Nimmareita kai arvostetaan vieläkin ja selfie jonkun idolin kanssa voi olla unelmien täyttymys, josta iloitaan kavereiden kanssa kollektiivisesti.
En kuitenkaan ymmärrä mikä pointti aikuisilla on kerätä kuvia itsestään "jonkun" kanssa ja jaella niitä kuin isojakin saavutuksia. Minä ja "joku", vautsi vau! Ihan kuin se kuuluisuus tarttuisi, ja mitä enemmän muut näkevät minut "jonkun" kanssa tulee minustakin lopulta "joku". Vai mikä se se ajatuskulku on? Äh, taidan vaan olla tylsä enkä ymmärrä aikuisfanituksen hienoutta.

Joskus tuo tylsyys ja kylmyys harmittaa. Olisi hienoa heittäytyä fanituksen huumaan! Mutta ei. En saa sitä innostusta itsestäni irti. Kun olen oikeasti kohdannut arvostamani henkilön, olen joko antanut hänen olla ja siirtynyt vaivihkaa takavasemmalle tai sitten yrittänyt esittää, että tässä sitä kaksi tavista, juupelis puupelis, lähes tasa-arvoisesti tuntemattomuudessa. Ja jälkikäteen sitten miettinyt, miksen minäkin vaan voinut... tai ehkä en.
Oh dear... Ihan hyvä, etten oikeastaan käy enää missään enkä kohtaa ketään. Olen vain yksi "ei kukaan", ja hyvä niin.

Sarjakuvanäkemyksiä fanituksesta by Always & Forever / Elijah Wood (Mr. Elwood)

PAHANTAHTOISET LAPSET VS. UUSI RAKKAUS

LUOJA VARJELKOON MEITÄ LAPSILTA - VARSINKIN OMILTAMME!

Kotilieden (nro 20/2017) kansi, muikea kuva uusperheen perustaneista Miiasta ja Antista ja siinä isolla
"EMME ANNA LASTEN TULLA VÄLIIMME".

Oikein! Ei niiden ärsyttävien kakaroiden pidäkään antaa tulla siihen välejä sotkemaan! Hyvä kun pidätte puolenne ja oikein lehden kannessa sen lapsillenne ja heidän kavereilleen kerrotte. Että ihan hurraa, olette sankareita! Siitäs saivat julkisen ojennuksen myös kaikkien kärsivien vanhempien puolesta, mitäs tympeät tenavat aina yrittävätkin väkisin ängetä ja rikkoa aikuisten herkän parisuhteen ja viedä mahdollisuuden onneen!

Mutta hei, kaikkihan sen tietää, lapset nyt vaan on niin ärsyttäviä, itsekkäitä ja törkeän vaativia, varsinkin ne omat ja erityisesti uuden puolison vanhat. Kuka tampio lienee kasvattanutkin.
Ja yleinen faktahan on, että kusipäitä kun ovat, niin ensimmäinen tavoite heillä on vanhempiensa elämän vaikeuttaminen. Olikos se Raamattu, missä ihan höperösti sanottiin, että sallikaa lasten tulla tyköni, mutta eihän oikeasti sellaista jeesustelua kukaan rakkaudenpöhnäinen aikuinen kestä!

Sama huikea, varmasti henkistä taistelua vaatinut päätös ja rohkea, suorastaan sankarillinen ilmoitus toistuu varsinaisen jutun pääotsikkonakin.

"Emme anna lasten tulla väliimme".

Jes! Pitäkää toi asenne! Taistelkaa! Nouskaa sorron yöstä ja petopenskojen asettamista kahleista!

Pakko lukea lisää, on saatava tietää miten nämä kaksi ovat selvinneet taakastaan.

Tekstistä selviää, että yhteensä viheliäisiä änkeäjiä on neljä, 10-15 -vuotiaita. ARGH! Tunnen Miia ja Antti tuon teidän tuskan ja hädän, voin kuvitella kun hätistelette päättäväisesti niitä kurjia esiteinejä pois kuleksimasta lähietäisyydeltä etteivät vaan erota teitä toisistanne.
Hys, nyt ei häiritä, kun meillä kahdella on rakkaus ja onni. Ihanaa! I feel you!

Mutta mihin katkeaakaan haastattelun draama ja kaari, mikä lätsähdys ja  mahalasku!
Lapset kuulemma tulevatkin hyvin toimeen keskenään, velipuolet jopa tubettavat yhdessä ja kutsuvat toisiaan - tattadadaa - veljiksi. Veljiksi! Ei hei tämän näin pitänyt mennä!
Eivätkä lapset - Miian mukaan - ole koskaan edes yrittäneet rikkoa pariskunnan välejä. Koskaan. Edes yrittäneet. Mutta väliin on tultu?

Just. Just joo. Nyt pätkii.
Ehkä otsikossa onkin kyse istumajärjestyksestä iltaisin. Miian ja Antin välissä ei istuta tässä perheessä. Ja se päätös pitää.
Ja ohoh, kun juttua lukee, niin Miian mukaan "arjessa parasta on se, että välillä talo on täynnä elämää, kun lapset ovat meillä". Hämmentävää. Että ei ne nyt sitten niin ikäviä häiriötekijöitä noilla olekaan. Kunhan eivät tule kielletylle paikalle. Siihen väliin.

Voin olla ja olenkin vänkyrä ja kyyninen ja kylmä, mutta ihan oikeasti. Jos aikuisten on pakko, esimerkiksi yhteistä produktiotaan buffatakseen annettava haastattelu, niin onko ne lapset tuotava julkisuuteen, ja vieläpä ns. pahiksen roolissa?

Jos olisin julkkiksen lapsi joka vedettäisiin tämän tyyppisiin kansijuttuihin mukaan, olisi reaktioni aika varma eikä mitenkään kiitollinen. Sensuroitu versio:
Pidä äiti/isä tunkkis, ei kiinnostaisikaan olla teidän kanssa! Ja pitäkää kuulkaa nää nolot avautumisenne jatkossa ihan ilman minua, jo nyt kaverit naureskelee. Eikä tarvi soitella perään.

Liian helposti pullautellaan kliseitä ja stereotypioita, rakennellaan oikeista henkilöistä väriteltyjä hahmoja jotta (oma) tarina olisi kiinnostavampi ja myyvempi. Vaihtoehtoisia ja jopa positiivisia otsikoita olisi tästäkin tekstistä löytynyt pilvin pimein. Mutta. Juttu uusperheestä ilman ongelmallisia lapsia ja/tai mielipuolisia exiä ei vaan toimi. Pakko saada draamaa ja pöhinää ja mikäs sen helpompi kuin lasten demonisointi komiasti kannessa. Totuudella ei väliä. Vai onko nyt kyseessä jonkun osallisen omakohtainen katkeruus, ikävä kokemus joka on sitten siirretty, ehkä tiedostamatta, tähän otsikointiin?

Useimmat eivät lue kuin kannen kiireessä kassajonossa ja johtopäätökset ovat sen mukaisia. Nuo Miian ja Antin lapset, siinä vasta taakka ja rasite noille lutusille "umpirakastuneille", mutta tui tui ja tsemppiä nuoruuteen, lapsuus on parasta aikaa.

KÖYHYYTTÄ JA CAIPIRINHAA

Olimme perheen kanssa Brasiliassa 2009.
Loistava matka ja lapsetkin jaksoivat pitkät välimatkat ja istuskelut sellaisella kärsivällisyydellä, ettei mikään ihme ettei sitä hyvettä enää niin runsaasti löydykään. Me vanhemmat kun tuppaamme nykyisin nutaamaan ja hidastelemaan ja muutenkin olemaan niin kujalla kaikesta, että vähemmästäkin taju lähtee.


Oli upea maa (tai mehän näimme vain pienen osan) ja mahtava kokemus, ja pitkäksi aikaa ryöppysi päähän sellaista ajateltavaa, jota ei kuvitellutkaan saavansa ennakkokäsityksen ja -tiedon perusteella. Tuli siis koettua muutakin kuin makoisia caipirinhoja ja viihtyisällä hotellialueella samban tahdissa lököilyä.

Eräällä bussimatkalla tutustuimme muun muassa sokeriruokoplantaasin entiseen päärakennukseen, josta oli jo aikaa sitten tehty museo. Siinä samassa sai halutessaan tutustua vielä 1800-luvun lopulla käytössä olleeseen työntekijöiden eli orjien asumukseen, pimeään ankeaan ikkunattomaan maakellarin tapaiseen rakennelmaan, jossa lensi laumoina lepakoita päidemme yli kun siirryimme huoneesta toiseen.

Katossa ja seinillä roikkui vieläkin kettinkejä, kahleita ja koukkuja, ja viimeistään kuvat kahlituista, puolialastomista naisista ja miehistä ja muu aineisto paljastivat lapsillekin mikä homman nimi oli ollut. Hiljaiseksi veti, ihmisen käsittämätön kyky katsoa ja käsitellä toista ihmistä.

Ulkona, kätevästi heti siinä ulko-oven vieressä, oli työläisten lopullinen päätepiste eli hautausmaa, tai paremminkin paikka, johon kuolleet dumpattiin, kuin roskat. Ja heitä oli ollut paljon, muistaakseni yli 100 pelkästään tuolla yhdellä plantaasilla. Kuumuus, nälkä, jano, taudit, työn määrä ja laatu, väkivalta... Eläkkeelle ei jääty. Eläminen noissa oloissa oli saavutus, mutta tilallisilta ei kiitosta saanut saati edes jonkinlaista inhimillisyyttä.

Se mikä kuitenkin loppujen lopuksi järkytti eniten, oli oppaan tyynesti kertoma tieto että vaikka orjuus onkin Brasiliassa virallisesti kielletty jatkuu se yhä vaan, monesti paikallisen päättäjän hiljaisessa suojeluksessa. Se ei siis ole sieltä mihinkään hävinnyt eikä häviäkään, sen verran isoista rahoista on kyse. Kukapa sitä nyt vapaaehtoisesti omaisuudestaan tai ilmaisesta työvoimasta luopuisi!

Orjuus ei oppaan mukaan perinteisesti katkennut edes kuolemaan, eli se on voinut jatkua jo sukupolvien ajan ja jatkuu vaan.
Ai miten? Noh.
Kun työläinen saa palkkaa vaikkapa satasen, menee häneltä 110 pelkkään elämiseen, koska esimerkiksi ruoka on ostettava isännän/emännän tiluksilta olevasta kaupasta kovaan hintaan, joten velka vain kasvaa eikä sitä ole mitään todellista mahdollisuutta pienentää.
Tai jostain syystä, esimerkiksi kodin rakentamiseen, on ollut pakko ottaa työnantajaltaan tai muulta raharikkaalta laina. Koron määrä ja pienet tulot tai jopa täysin palkaton työ... velkakierre on valmis.
Ja kun kuolemakaan ei mitään kuitannut, ovat jälkeläiset tai muut perheenjäsenet joutuneet jatkamaan tuon velan "hoitoa" eli tosiasiallista kasvattamista. Ja jos ei muu auta niskuroiviin, niin väkivalta tehoaa aina. Nerokas systeemi, kerrassaan.

Onneksi orjuuteen pakotettuja on Brasiliassa myös vapautettu, esimerkiksi tuona samana vuonna 2009 uutisoitiin 4500 ihmisen vapauttamisesta: Uusi Suomi, 3.1.2009 julkaistu artikkeli.

   Brasilia oli muuten viimeinen ns. läntisistä maista, joka lakkautti orjuuden (1888) ja silloinkin maata omistaneen yläluokan vastarinta päätökselle oli sen verran rajua, että keisari Pedro II sai kenkää ja maasta tuli tasavalta.
Olympialaiset toivat menneisyyden taas esille muun muassa kunnostustöiden yhteydessä (HS 1.8.2016). 

Vaikka tulo- ja yhteiskuntaluokkaerot näyttävätkin kasvavan Suomessa, ei meillä  varallisuuden puute näy silmiinpistävästi saati leimaavasti, ja omaan pärjäämiseensä voi vaikuttaa esimerkiksi opiskelemalla.

Brasiliassa ero köyhän ja hyvätuloisen välillä oli päivänselvä, turistillekin. Se näkyi raadollisimmillaan aseistetuin vartijoin ja piikkilangoin erotettuna pienenä mutta merkityksellisenä kaistaleena, hajurakona elämänlaadun ja elämästä selviytymisen välillä. Ei mikään kevyesti ylitettävä este aineellisesti tai henkisesti.
Onnistuneitakin onneksi on, esimerkiksi urheilijoita ja vaikkapa kirjailija Paolo Lins  favelaan sijoittuvalla kirjallaan Jumalan kaupunki (HS 30.10.2016)

Olimme bussimatkalla eräällä nähtävyydellä, upealla paikalla vuoren rinteellä jolta oli myös vaikuttava näkymä samean joen toiselle puolelle. Kauampana oli niin sanottujen tavallisten, keskiluokkaisten ihmisten taloja ja uudehkoja kerrostaloja, sitten alkoi favela joka jatkui rantaan asti.

Miltähän tuntui katsoa uuden ja nykyaikaisen kerrostalon ikkunoista alas kohti naapurin hajoavaa taloa, saati sitten levottomaan ja vaaralliseen favelaan, jossa mutaiset maalattiat viettivät kohti jokea, ja joiden asumuksia sateet ja tulvat veivät säännöllisesti mennessään?
Paljasjalkaisia lapsia ja nuoria, joiden taival kohti kaistaleen toista puolta oli varmasti raskas ja jopa toivoton?

Tai toisinpäin? Nähdä siinä melkein kosketusetäisyydellä elintasoa, johon omilla vanhemmilla, itsellä ja ehkä jälkeläisilläkään ei näyttäisi olevan pääsyä?
Rikollisuus on Brasiliassa iso, vakava ongelma. Onko mikään ihme?

En tiedä miten niissä rantaviivalla tönöttävissä murjuissa pystyttiin asumaan, vai oliko niillä ehkä joku muu merkitys. Selkämme takana oli toinen todellisuus, rikkaiden asuinalue, jolle olimme tulleet porttien läpi poliisit mukanamme. Kodit olivat lukkiutuneet turvaan rujojen muurien taakse, vain katoilla sojottavien lautasantennien määrä kertoi, että kyllä sielläkin elämää oli.

Jossain vaiheessa opas tuli kiireesti keräämään meidät bussiin, pidempään ei kuulemma kannattaisi viipyä koska jengiä nousi favelasta rinnettä pitkin heti kun huomasivat turistien saapuneen, eikä kaksi poliisia välttämättä riittäisi huolehtimaan turvallisuudestamme enää siinä vaiheessa.

Ajatus nälkäisten eläinten lailla kapuavista ihmisistä oli niin ristiriidassa hienoja loistoautoja ja luksustaloja tarjoavan näkymän kanssa, että vieläkin tekee pahaa.
Ja ei, en ollut niin naiivi tai romanttisluontoinen, että olisin luullut että meistä oltiin kiinnostuneita ihan vain vieraanvaraisuudesta ja kohteliaisuudesta, vaan varmaa oli että kohdatessamme olisi vähintäänkin rahat ja muu omaisuus mennyt. Ehkä olisi käynyt huonomminkin.

Brasiliassa näkyi, kaikesta köyhyydestä huolimatta myös mahtavaa elämäniloa ja rentoutta.
Kenkiä ei ehkä ollut, mutta hei, lämpimässä pärjäsi ilmankin. Vesipuistoihin ei ns. taviksilla ollut mitään asiaa, mutta olihan meri ja upeat hiekkadyynit!
Toki paljon näki niitäkin, jotka selvisivät elostaan päihteiden voimin, mutta noin yleensä ihmiset olivat aurinkoisia ja ystävällisiä, suorastaan hehkuvia. Vähemmän oli tyytymättömiä ilmeitä tai vihaisuutta, enemmän naurua ja nauttimista, intohimia elämiseen.

Ja se luonto, meri, nähtävyydet, ruoka, musiikki, jalkapallomatsin mieletön tunnelma, yleinen asenne elämään... Lähtisin!

CAIPIRINHA

• sokeriruokoviina eli cachaça
• limetti (pesty, mielellään luomu, kuitenkin käytetään paloina/viipaleina kuorineen)
• sokeri
• jäämurska

Limetti (eli lime) ja sokeri lasiin, ronskis ronskis, muut sekaan ja sekoitus. Valmis! SLURPS!

Ulkoministerion sivuilla päivitettyä tieto Brasiliasta: Brasilia: matkustustiedote

Vähän lisätietoa nykypäivän orjuudesta Brasiliassa ja muualla:

KEPA/Kehitysyhteistyön kattojärjestö

The Global Slavery Index

IL 15.2.2016 Orjuus on yleisempää kuin koskaan ihmiskunnan historiassa

Mietittävää: Nahkakenkien eettisyys: Kenen yli kävelet?

LEVOTON SIELU JA SÄÄSTÄMISEN TAITO

Tuntuu, että syksy sotkee systeemini entisestään ja aatokset lipuvat koko ajan jonnekin muualle, kauemmaksi, nykyhetkestä haihtuen. Eskapistinen luonteeni voimistuu samalla kun muuten siirryn säästöliekille. Voisin helposti vain nukkua tämän ajan ohi.
Välillä tulee ihmeellisiä piristyspiikkejä, mutta sitten taas huokaillen haikailen sitä "jotain", epämääräistä rauhaa ja täydellisyyttä siellä jossain. Mieleni matkailee ihan omissa sfääreissään. Kokemuksesta tiedän, että silloin olisi hyvä aika roudata koko keho matkalle.

Muikkelin matkatoimisto on vuosien saatossa järjestänyt reissun jos toisenkin. Eri kokoonpanoilla, eri paikkoihin, isosti ja vähän pienemmin, matkat, majoitus, ruokailut, ohjelma... Välillä järjettömästikin stressaten ja toisinaan, varsinkin ns. pikapyrähdyksillä ihan vaan puolihuolimattomasti, kuin ohimennen. Ihania ja onnistuneita kaikki, isoin kiitos kulloisenkin  matkaseuran.

Pitkästä aikaa tekisi mieli mennä perinteiselle valmismatkalle, varmaan johtuen tästä aneemisesta apatiasta. Joku saisi palkkaa siitä, että ohjaa meidät oikeaan kohteeseen ja turvallisesti takaisinkin. Reissu voisi olla vaikka puolihoidolla (yleensä haluan koluta kaikki paikalliset enkä todellakaan syö hotellilla aamupalaa enempää), ja kaikki olisi kivasti ja vaivattomasti järjestettyä ja lomahelppoa. Ehkä tylsää ja rutinoitunutta keskikaistaa, mutta aina ei vaan jaksa sitä yksilöllisyyden ja erikoisuuden hakemistakaan. 

Tavallisuus ja muiden mukana lompsiminen kunniaan! 

Huomasin tuossa, että tavallisuus vaan maksaa enemmän. Jos näkee edes vähän vaivaa, niin kulut jäävät huomattavasti pienemmiksi kuin pakettimatkoilla. Toki, palvelusta pitääkin maksaa ja bisnestähän ne matkatoimistot ainakin yrittävät tehdä, en siis paheksu sitä rahastamista yhtään (jos kerran asiakkaita riittää).

Taidan vaan olla niin nuuka saituri, että mieluummin käytän vaikka tunteja Sen Oikean eli edullisimman, taloudellisimman ja kuitenkin mieluisimman vaihtoehdon etsimiseen kuin otan sen iiseimmän eli ensimmäisen hyvältä vaikuttavan. Saan tuosta säästämästäni rahasta ihan ihmeesti intoa vaikka myönnän kyllä, olen ollut välillä ihan puhki. Eri vaihtoehtoja ja yhdistelmiä on niin paljon!

Olenkin sitten useasti käyttänyt nuo "säästämäni" rahat hyvällä omallatunnolla johonkin muuhun perillä matkakohteessa, ravintoloihin, nähtävyyksiin ja elämyksiin tai satsannut normihuoneen sijasta sviittiin. Tai kenkiin...

Sama logiikka pätee alennusmyynteihin. Jos ostan satasen tuotteen puoleen hintaan, en suinkaan ole tuhlannut 50 euroa vaan olen säästänyt 50 euroa, eli taas löytyy hyvä syy palkita itsensä. Olen aika lahjakas tuossa muuten, esimerkiksi kun ostin parit silmälasit ja vähän vaatteita, huomasin tienanneeni useita satoja euroja ja vain parissa päivässä. Skumpan arvoinen suoritus!
Hmm... Nuo tienestit on muuten vielä käyttämättä, mutta enköhän jonkun ikiliikkujan siitä(kin) kehittele, riittää että bongailee alennusmyynneistä lisää löytöjä, ai herranen aika sitä säästämisen määrää. Tai. Sitä voisi järjestää palkintomatkan - itselleen!

Mutta jeps. Joku pieni reissu olisi kyllä paikallaan. Vähän tasapainottaisi tätä levotonta sielua.

Matkoilta on kertynyt vain kourallinen huonoja kokemuksia ja nekin toisaalta vain korostavat muiden kokemusten upeutta.
Kuvia kotimaasta Brasiliaan ja vähän siltä väliltä.

Nykyisin reissaaminen on sitä paitsi niin helppoa kun ei ole enää huolehdittava pikkunatiaisista. Ei se tosin silloinkaan mitään estänyt, mutta hommaa oli enemmän tulivatpa lapset mukaan tai jäivät isovanhempien lellittäviksi.
Lasten ollessa pieniä teimme usein pikkureissuja Tallinnaan ja Tukholmaan sekä kävimme niin Kanarialla, Brasiliassa, Lontoossa kuin Euroopan autoreissullakin ja hienosti meni. Hyvin pärjäsi, kun teki luettelon kaikesta tarpeellisesta mukaanotettavasta, muisti järjestää myös viihdykettä ja pieniä kivoja yllätyksiä sekä yritti pitää asenteen leppoisana ja fiiliksen kivana. Ja jos nyt ei aina siinä onnistunut, niin yritti olla itselleen armollinen. Muistot - ne jotka reissuista jäivät - ovat rakkaita ja onnellisia.

Matkustaessamme Brasiliaan 2009 oli varustelistalla pituutta, mutta eipä sitten mitään puuttunutkaan ja pitkät matkat ja odotuksetkin sujuivat hienosti.

Ulkoministeriön sivuilta saa vinkkejä ja voi tehdä matkustusilmoituksen: Matkustaminen ja maat/UM
Erinomainen konvertteri, jolla muuntuu niin aika, valuutta kuin kengänumero: convertworld.com

KUUPISTEET JÄIVÄT KIEHTOMAAN

Jäin miettimään kundaliiniopettajani opetuksia kuupisteistä.

Koska minulla ihan selvästi on vaihtelua fiiliksissä ja toiminnoissa, ajattelin pitää jatkossa vähän päiväkirjaa ja katsoa olisiko minulla joku tunnistettava sykli. Ei olisi sitten välillä niin ulalla tempoilustaan, siitä miksi eilen oli supersosiaalinen ja tänään väsynyt erakko (enkä nyt tarkoita mitään juhlien jälkeistä krapulointia). Onpa tuohon vaihteluun sitten syynä hormonit, kuukautiskierto tai vaikka kuun energia ja sitä kautta kuupisteet, niin ei varmaankaan tekisi pahaa tuntea itseään hiukan paremmin.

Kuupisteiden järjestys eli sykli on jokaisella henkilökohtainen ja niitä on miehillä 1 ja naisilla 11.
Jep!

Miehen piste - se ainokainen  - sijaitsee leuassa, ja parta tasapainottaa kuuenergian vaikutusta imemällä aurinkoenergiaa. Ei parta pahoille kasva, ehkä todellakin on niin. Mutta taas pääsevät miehet helpommalla, nuo putkiaivoiksikin haukutut höyryjunat.

Naiset taas, tuuliviirit ja tippaleipäaivot, meillä kuuenergia siirtyy paikasta toiseen noin 2,5 vuorokauden välein. Ei käy tylsäksi!

Naisethat muuten ovat kundaliinijoogan oppien mukaan 16 kertaa herkempiä, voimallisempia, tunteellisempia ja intuitiivisempia kuin miehet, luonnollisia johtajia siis jos vain omat naiselliset ja jumalaiset vahvuudet on hallussa. Kuten vaikkapa nämä kuukeskukset tai -pisteet. Kun tunnemme itsemme olemme itsevarmempia.

No niin siis. KUUN ENERGIASTA AKTIVOITUVIEN PISTEIDEN SIJAINTI JA VAIKUTUS:

Hiusraja: kantavia teemoja ovat vakaus, pysyvyys, jumalainen kirkkaus ja todellisuus. Tämän 2–3 päivän jakson ajan nainen on selkeimmillään, loogisimmillaan, kommunikoinnissaan neutraali, herkkä ja varma. Asiat virtaavat ja päätökset ovat selkeitä. Joidenkin mielestä ne parhaat päivät!

Posket: nainen on tunteiden epätasapainossa, irrationaalinen, arvaamaton ja kontrolloimaton eli kaikenlaista voi sattua ja tapahtua. Siksi on tärkeää harjoittaa omaa kurinalaisuuttaan, joogata, meditoida ja syödä hyvin.  Suurin osa näiden parin päivän aikana koetuista tunteista on ohimenevää illuusiota, eli kannattaa harkita mitä tekee ja sanoo varsinkin lähimmille.

Huulet: puhetta ja lisää puhetta. Kommunikaatio voi olla todella tehokasta tai hyvin tehotonta höpötystä. Henkinen harjoittelu ja ruokavalio ovat tänä ajankohtana erityisen tärkeitä tasapainon säilyttämiseksi. On tärkeää tutkailla ja harkita, kannattaako JOKA tilanteessa oikeasti puhua vai olisiko järkevämpää välillä vaieta.

Korvalehdet: kuupiste aktivoi älykkyyttä, analyyttisyyttä ja idealismia. Silloin on kiinnostavaa käydä keskusteluja arvoista ja tärkeistä asioista kuten vaikkapa politiikasta tai tulevaisuudesta. Vaarana on ylikriittisyys niin itseä kuin muita kohtaan. Ei kannata tehdä taloudellisia päätöksiä, eikä ehkä pystykään kun analysointi vie kaiken ajan.

Niska: nainen on romanttinen, herkkä, flirttaileva, helpommin vietävissä, halukkaampi kokeilemaan ja ottamaan riskejä. Näistä päivistä kumppanin olisi miellyttävä tietää, olisi yhtä lemmekästä Ystävänpäivää! Ei ole paras aika tärkeiden päätösten tekoon. Tämäkään...

Rinnat: nyt löytyy jumalaista myötätuntoa ja anteliaisuutta (hölmöyteen saakka). Tämä on sydänkeskeistä ja intiimiä aikaa, jolloin on tavallista vaikeampi sanoa ”ei”. Hyvä hetki juhlille tai vaikka sairaan ystävän ilahduttamiselle, ei millekään vakavalle päätöksenteolle.

Napa sekä vastaava kohta alaselässä: epävarmuus, turvattomuus. Jos napakeskus on heikko, voi olla hyvinkin haavoittuva, esimerkiksi kritiikkiä ei kestä yhtään, jos taas vahva  voi olla aggressiivinen ja uhkaava. Hetki on hyvä itsensä tutkailuun, hiljaisuuteen tai vaikka hauskan leffan katsomiseen.

Kulmakarvat:  naisen kehon herkin kohta, kaikkein hienovaraisin alue parasympaattisessa hermostossa. On mielikuvituksen ja suurten visioiden aika. Rajoja ei tunnu olevan. Silloin on hyvä antaa luovuuden kukkia, leikkiä lapsenomaisesti ja keksiä uusia ideoita, suunnitella bisnestä. Päätöksiä ei tosin kannata tehdä ja shoppailu voi olla riskaabelia.

Klitoris: kuupisteen aktivoituminen tekee naisesta puheliaan, hurmaavan ja ulospäin suuntautuneen. Tämä on hyvää aikaa uusiin ihmisiin tutustumiseen, verkostoitumiseen ja muihin sosiaalisiin tilanteisiin ja tapahtumiin. Nyt ei sitten kannata miettiä mikä on pielessä vaikkapa omassa vanhassa parisuhteessa tai yrittää hoitaa raha-asioita kuntoon.

Vagina: sosiaalisuus on merkityksellisempää, syvällisempää, intiimimpää. Isot juhlat eivät nyt iske, ja jotkut haluavat mieluummin olla ihan yksin ja täyttää sisäistä tyhjyyttä meditaatiolla. Tämä on hyvä hetki pieneen aikalisään, pysähtymiseen, jolloin voi huomata että alut ja loput tarkoittavat samaa.

Sisäreidet:  nainen on tehokas, päättäväinen, vakuuttava ja tuottelias. Energiataso on korkealla ja asiat, jotka ehkä muutoin syklin aikana ovat jääneet vain suunnittelun asteelle tulevat nyt tehdyiksi. Erilaiset tehtävälistat ja niiden toteuttaminen voi olla jopa pakkomielteistä. Tekemisen meininki siis!

Hmm... nyt kun vähän enemmän asiaan perehdyin, niin aika usein päivä ei sovi tärkeälle päätöksenteolle. Ehkä ihan järkevääkin? Ei suotta hötkyillä pää paineista kipeänä vaan harkitaan ja nautitaan itsestä ja elämästä. Ja hyväksytään, että ihminen ei ole kone eivätkä kaikki päivät ole samanlaisia.

Kuu on muuten Maan ainoa luonnollinen kiertolainen ja kyseinen taivaankappale vaikuttaa esimerkiksi vuorovesiin. Ei mikään turha palleroinen!

Wikipedian Kuu-linkki.

Entä jos Kuuta ei olisi? Tieteen Kuvalehti

Kuupisteistä saa lisätietoa esimerkiksi osoitteesta https://www.3ho.org/3ho-lifestyle/women/moon-centers.

Tähän kokosin joogaopettaja Noora Lintukankaan oivallisesti suomentamasta luettelosta tiivistelmän lisäten siihen tuolta englanninkielisestä linkistä ja oman opettajani opetuksista pari juttua.
Noora Lintukankaan tekstin voi käydä lukemassa kokonaisuudessaan täältä: https://kundaliini.fi/2016/01/31/joogablogin-aiheena-kuuenergian-vaikutus-naiseen/#more-858 Suosittelen!

LÄMMIN KOSKETUS JA TOTORO

Shindo-ohjaajani kosketuksesta muistin taas miten voimakas pienikin hipaisu voi olla. Lämmin alaselän silitys, pään keveä kosketus, varpaiden hipsuttelu, lähellä hengittely. Ja taas venyi ihanasti joka suuntaan, vaikka hetkeä aiemmin kokovartalokireys oli tuntunut suorastaan raivostuttavalta.
Ihana rauha, rentous ja jopa jonkinlainen kiitollisuuden tunne valtasi jälleen kehon ja mielen.
Lisätietoa shindosta.

Jokainen tarvitsee kosketusta, toisen - vaikka vain vahingossa - antamaa fyysistä, positiivista kontaktia.
Sydän särkyy niiden lasten puolesta joita ei pidetä sylissä, halailla ja hipaista ohimennen tai joiden saama kontakti on kylmää ja väkivaltaista. Kun lapseni olivat pieniä saattoivat he kesken leikin juosta halaamaan, ja samalla sitten halijonossa olivatkin kaikki paikalla olleet kaverit. Halasinko? Tietenkin! Nyt oikein kaipaan noita aikoja... Välillä teen "pikkuisilleni" yllätysrutistuksia mutta eivät he hirveästi näytä niistä kärsivän.

Entäpä vanhukset? Yksinäisiä, haperoituvia iäkkäitä on paljon. Ei perhettä, ystävät jo ehkä kuolleet. Kuka heitä koskettaa? Sairaanhoitajat, laborantit, taksikuskit? Miltä tuntuu jos ei saa tuntea kosketusta viikkoihin, vuosiin, ehkä lainkaan? Voiko kosketuksen puute näivettää ja lopulta kuolettaa?

Jos ei perheen kesken ole lasten kasvaessa ja aikuisiällä luontevasti halailtu ja kosketeltu, niin aika kankealta ja teennäiseltäkin voi "lääppimisen" aloittaminen tuntua vanhempien elämän jo siirtyessä ehtoopuolelle, molemmin puolin. Sitä sitten korkeintaan taputellaan olalle hyvästiksi ja mietitään miksi fiilis on vähän apea.

Isoäitini kävi kuolemaansa asti säännöllisesti kampaajalla, mitä silloin ihmettelin. Hän oli tosin aina ollut laitettu ja tip top, mutta eihän niitä hiuksiakaan enää niin kovin runsaasti ollut ja ulkona päässä oli aina kulloisenkiin takkiin valittu hattu. Ehkä siinä olikin lopulta kyse kosketuksesta, toisen läheisyydestä, lempeistä käsistä?

&

Samaisen shindo-tunnin taustalla soi itkettävän kaunis biisi, joka ihan varmasti oli jostain Hayao Miyazakin animesta. Liikkuva linna? Henkien kätkemä?
Totorosta se ei ollut, mutta illalla kotona halusin pitkästä aikaa katsoa tuon ihanan klassikon. Siinä sitten sängyllä teetä juoden pohdin, että kenellekään ei varmasti tekisi haittaa katsoa tuota hyvän mielen elokuvaa! Jo pelkkä tunnusmusiikki napsauttaa minulla hymyn päälle.

Isää odotellaan sateessa, pieni Mei nukkuu reppuselässä.
Satsukin ensikohtaaminen Totoron kanssa on huikea, ja entäpä kun bussi saapuu...

Naapurini Totoro on siinäkin mielessä mielikuvitustani muheuttava, että kotimme pihassa kasvaa, varsinkin iltahämärällä katsottuna, oma "totoro-metsämme".
Ei siellä ehkä ole kamferipuuta, mutta vanha, humiseva haavikko jota on ihana katsella ja kuunnella.

Haikailen jättimäisen Totoro-sängyn perään, niitäkin on!

Olisi niin ihana uppoutua muhkean möhkylän lämpimään syliin nukkumaan. 

Kaukana kavala maailma!

EDIT.
Vaikka elokuva onkin oikea aurinkoisen lapsuuden ja viattomuuden viisas ja rakkaudella tehty kuvaus, on siinä myös surullinen vivahteensa, kuten elämässäkin. Jos tarinaa lähtee miettimään syvällisemmin voi loppuratkaisu saadakin ihan erilaisen merkityksen, ei niin onnellisen.
Mutta, elämään kuuluu sekin.

Wikipedia ja Naapurini_Totoro

KUNDALIINIA JA KARKAILEVIA AJATUKSIA

Maanantai on aina kiireinen ja deadlinen ahdistama työpäivä.
Joko, eikö, vieläkö, mitähän nyt tuostakin, pari vielä. Huh.
Sitä keskittyy pakostakin. Enkä pidä pakosta.

Illalla kundaliinijoogassa saisi ja voisi rauhoittua ja keskittyä oikein tarkoituksella. Itseensä ja siihen hetkeen ja toimintaan. Ihan vapaasti.
Jep. Teoriassa siis.

Ajatukset karkailevat - taas - kuin kurittomat koirat, välillä lönkyttävät läähättäen luokseni, ulkomaailmalle räksyttäen. Meteli ja melske on kova. Pitäisi tehdä ja käydä ja miksen ja miksei ja...
Tulihengityksen tahdissa saan koottua aivolaumani kasaan ja huomaan miten ärtynyt olenkaan. Tunne kumpuaa syvältä ja tekee mieli lopettaa. Vihaan tätä! Vihaan heikkoa itseäni! Tämä on tyhmää ja turhaa ja kaikki on älytöntä ja toivotonta!
Minuutteja kestävät harjoitukset suorastaan kiusaavat ja kiihottavat luovuttamaan. Mitään järkeä!

Jossain vaiheessa huomaan voittaneeni henkisen kamppailun.

Syvä hengitys sisään, hengityksen pidätys. Hengitys ulos ja rentoutus. Voittajafiilis! Ja kas, ei yhtäkään karkaillutta ajatusta hetkeen. Vain hengitys, toiminta, tunne, tietoisuus.

&

Opettajamme puhui kuupisteistä ja vaikka periaatteessa en haluaisikaan määritellä naisille ja miehille mitään stereotyyppistä roolia tai toimintamallia, niin tunnistin nuo "pisteet". Voi kyllä vaan!

Naisen tietynlainen ailahtelevaisuus on käsittääkseni universaali ilmiö, kulttuurista riippumatta huomattu mutta siihen on suhtauduttu hyvinkin eri tavoin. Suomessakin on ihan yleistä vitsailla siitä, miten naisia on vaikea ellei jopa mahdotonta ymmärtää, toisaalla tähän on perehdytty myös syvällisemmin ja naista - mielestäni - kunnioittavammin. Hyvä esimerkki on kundaliinijoogan mestarin, Yogi Bhajanin Intian ulkopuolelle tuomat opetukset kuupisteistä, jotka antavat luonnollisen ja hyväksyttävän selityksen.

Välillä sitä on hyvinkin tehokas, toisinaan taas vain kaipaisi hellyyttä. On päiviä kun kaikki on yhtä mahtavuutta ja iloa ja mahdollisuuksia, sitten taas tekisi mieli piiloutua pesäänsä.
Joka päivä sitä vain ei ole yhtä luova, looginen, herkkä, myötätuntoinen, aktiivinen, sosiaalinen, epävarma, hauska tai vaikka hurmaava.

Puhuupa sitten hormoneista, kuupisteistä tai vaikka mistä, niin ehkä noiden muuttuvien tekijöiden olemassaolosta olisi ihan hyvä olla tietoinen. Moni kummallisuus saisi selityksen ja toisaalta, kun on oikein paha "vaihe" niin tietäisi, että muutos on edessä, ei tässä muikkelis mitään hätää!

&

Ruokakuva onkin nyt ihanaisten naisten treffeiltä helmikuulta 2017. Tämän kuvan tuomasta muistosta tuli taas mieleen että voihan voimaannus miten ihania ystäviä minulla onkaan! Toki myös miehiä, mutta tiettyjen murumuikkeleiden kanssa yhteys on rajaton ja katkeamaton, myös vaikka oikeasti kohtaisimmekin harvoin. Saa nauraa ja itkeä ja olla ihan itsensä, hyväksyttynä.
Huoh, kiitollinen huokaus...

Ihanaiset naiset liikenteessä.
Ruokaa odotellessa.

TAIDETTA JA PRINSSI ALBERT

Keskiäkäinen muikkelikin harrastaa taiteita, useaakin lajia. Kuvataiteista kolahti hiljattain tämä käsiveska Cannesissa kesäkuussa 2017. Oli siellä pari muutakin hienoa, mutten osannut päättää joten sinne jäivät. Pahus!

Ehkä ensi vuonna? Alennusmyynnistä?

Louis Vuittonin Van Gogh -laukkuja.

Samalla reissulla kohtasimme Monacon ruhtinas Albertin, harmittavan pikaisesti tosin.

Monacon ruhtinas Albert kiireisenä mutta iloisena.
Ja mikäpä ollessa, aurinko paistoi alamaisillekin ja turistit törmäilivät rahanarvoisesti.

Monacossa(kin) iski jano ja tarjolla olisikin ollut vaikka mitä herkkua, mumms ja nams.

Formula ja shampanja. Maistuu!

Ja lopuksi se pakollinen kuva, tällä kertaa jälkiruoka.

Viimeinen illallinen Cannesissa päättyi makoisasti.

RUOASTA TULIKIN MIELEEN...

Muikkelin pikainen eli Maailman helpoin ja nopein LÄMMIN TOMAATTI-FETA-SALAATTI:

• tomaattia ja fetaa haarukoitavina paloina 
• sipulia siivuina (esim. punasipuli on hyvinkin jees, ei ole liian tymäkkä) 
• oliiviöljyä edellisten päälle laakeaan vuokaan/suoraan lautaselle 

Sekaan vielä (tuoretta) basilikaa ja minihetkeksi mikroon tai uuniin grillivastuksen alle (huom. tomaatit eivät saa pehmentyä lällyiksi, vaikkei sekään makua haittaa...).

Noista mauista yhdistyy ihana liemi jota voi ilolla kaapia leivällä! Ja maistuu salaatti kylmänäkin, jos jostain syystä tätä muka vielä jää.

Jos tykkää säveltää, voi mukaan heittää valkosipulia, oliiveja tai vaikka chiliä. Pääasia on, että aineksia ei ole liikaa ja homma pysyy simpelinä ja maut puhtaina.

Tähän rakastuin joskus viimevuosituhannella Ateenassa. Yksi häämatkan herkkumuistoista.

Tähän kreikkalaiseen ruokaan sopii vaikka alkudrinksuksi hyvin brasilialainen CAIPIRINHA. Kansainvälistä menoa siis!

Ai niin, kuva. Se Pakollinen, varsinkin kun ruoasta on kyse.

Pahus. Eipäs olekaan tuosta kuvaa ainakaan vielä (herkku on näet yleensä jo syöty ennen kuin on ehditty leikkiä kameralla/kännykällä), mutta tässä korvaavana ruokakuvana kesäinen grillisetti. Ja siinäkin on tomaattia, sipulia ja juustoa!

Kesällä on kiva kokkailla ja syödä ulkona. Värejä ja valikoimaa ja puhtaita makuja riittää.
Tässä ei siis ole tuo tomaatti-feta-salaatti vaan paljon tuhdimpi, eräänlainen pyttipannu à la Muikkeli ja pariakin sorttia lihaa.

KESKIÄKÄISEN IKUISUUSONGELMA

Olen keski-ikäinen. Selvästi ja vastaansanomattomasti. Nyt vieläkin selvemmin kun sain silmälasit.

Olen jo parikymmentä vuotta ollut yksi niistä rupisista kurpista, käntty-ikäisistä joita teini-iän angstissani kammosin. Minusta on tullut säälimäni nolo tyyppi joka luopui kaikista nuoruuden periaatteistaan. Ei naimisiin, ei lapsia, ei omakotitaloa ainakaan mistään maalta eikä muutenkaan mitään keskiluokkaista norminysväilyä. Ikinä!

Sorry muru... Ehdoton EI on väljähtynyt ihan ookooksi ja draamabailaus vaihtunut tällä muikkelilla villasukka-punkku-löffäilyksi.

En valita, ihan kivasti on mennyt ainakin näin jälkikäteen katsottuna. Opiskeltu on, töitä tehty, maailmaa nähty, perhe on yhä kasassa ja suht' vähillä traumoilla ja lääkityksillä on pärjätty. Nyt ollaan - monestakin syystä - siinä tilanteessa, että uusi alku voisi olla edessä. Halusipa sitä tai ei.

Ikävä vain huomata, että olen yhtä kujalla kuin teininä tulevaisuudestani. Siis ei mitään hajuakaan mistään. Ulkona kuin Postin jakelu ja poliittisten broilereiden todellisuus. Siis että ihan huh huh ja just!

Turhaa äkäillä itselleen. Pitäisi vaan sinnikkäästi syväluodata sisimpäänsä ja möyhiä minuuttaan ja yrittää "löytää itsensä" ja muuta syvällistä. En vaan ole hukassa itseltäni, päinvastoin.
Tässä taas olen minä minussa, vikoineni ja höpsötyksineni, liiankin tutusti ja kyllästymiseen asti. Miksen voinut olla kuin S ja P, he tiesivät jo lukiossa että juu, lääkäreitähän heistä samalla kun minä haikailin jättipehmonallea ja sosiaalisia taitoja. Tai V, joka on niin lahjakas että saa leipänsä ja luhtitalonsa tekemällä sitä, mitä tekisi muutenkin? Tai O, joka harkitun määrätietoisesti ja tavoitteellisesti on edennyt elämänsä eli on ollut Järkevä Ihminen?

Ah mutta, nythän hokasinkin että olen edes yhden periaatteeni pitänyt. Järkevyys on useinkin ihan liian tylsää!

Laitan tähän ruokakuvan, koska niitä ei ole koskaan liikaa.